Arvio: Kin­gi­mäis­tä kauhua brit­ti­mai­se­mis­sa

Kuva: Bill Waters

C. J. Tudorin esikoisen päälle on lätkäisty kauhun kuninkaan laatuleima. Itse Stephen King vakuuttaa: ”Jos pidät kirjoistani, pidät tästä”.

On kuitenkin vain yksi ja ainoa King, eikä copywriterina, tv-juontajana, ääninäyttelijänä ja koiran-ulkoiluttajana työuransa aloittanut C. J. Tudor vielä yllä hänen kenkiänsä sitomaan.

Yritystä silti riittää ja toivonkipinöitäkin sinkoilee.

Kingin Se-romaanin hengessä myös Tudor kuvaa lapsuusajan ystävistä koostuvaa jengiä, joka joutuu kauhistuttavien ja yliluonnollisten sattumusten polttopisteeseen.

Vuoden 1986 tapahtumat pakottavat Eddien, Metal Mickeyn, Fat Gaw’n, Hoppon ja Nickyn kohtaamaan mörkönsä vuonna 2016.

Uinuvassa englantilaiskylässä pitää jokaisen keksiä oma hupinsa. Jengillä se on liitu-ukkoleikki: kullakin on omanvärisensä liitu, jolla he jättävät toisilleen viestejä ympäri kylää.

Liitu-ukkoleikki saa pelottavan käänteen, kun leikkiin ilmaantuu ylimääräinen liitu, joka johdattaa lapset metsään ripotellun ruumiin luokse. Ajan myötä murhakohu hälvenee, mutta vuonna 2016 Liitumies lähettää uutta postia jengiläisille.

Englantilainen pikkukylä vastaa mainiosti Kingin uusenglantilaista maaseutua Yhdysvalloissa, ja goottilaisen vampyyrin viitan voi helposti sovittaa Liitu-ukoksi pilkatun opettaja Halloranin harteille. Halloranin nimikin toistaa ehkä tarkoituksella Hohdon pelastajahahmoa.

Kingin henkilöihin rakastuu, ja hän käyttää yleensä ensimmäiset sata sivua kiinnyttääkseen lukijan sankareihinsa.

C. J. Tudorin henkilöt tuntuvat myös tosilta, mutta heidän puolestaan ei erityisesti pelkää, eikä heitä halua varsinaisesti suojella.

Tudor myöntää avoimesti King-vaikutteensa, mutta ei hän silti mikään kirjallinen copycat ole.

Brittiläiseen low-key-tyyliin kirjoitetun Liitu-ukon voi lukea realistisena trillerinä, ja goottilainen ukkosrintamakin on laimentunut Atlantin ylityksen aikana.

Liitu-ukkomotiivi kulkee raikkaana raitana läpi esikoisromaanin. Osittain senkin avulla lähes 400-sivuinen Liitu-ukko säilyttää näpäkämmin fokuksensa kuin Kingin joskus jopa toiselle tuhannelle yltävät opukset.

C. J. Tudoria voi myös kiittää ansiokkaasta palvelumuotoilusta.

Lukijaystävällisesti hän pudottelee vinkkejä ja vihjeitä tarkkaavaisen etsivän polulle, eikä loppuratkaisu tule ainakaan täytenä yllätyksenä amatööri-Marplelle tai Poirotille.

Kingin tavoin C. J. Tudor sivuaa myös yhteiskunnallisia aiheita: sosiaalista eriarvoisuutta ja aborttikeskustelua. Stereotyyppisen yllätyksettömästi hän kuvaa kylän papin uskonnolliseksi fanaatikoksi, joka myös pahoinpitelee tytärtään, Tudorin ilmiselvää vastinetta Kingin Bev Marshille.

Liitu-ukolla on myös goottilais-kingiläinen maailmankuva: viattomankin tuntuisilla teoilla voi olla raskaat seuraamukset. C. J. Tudor saa toki fanittaa Kingin yliluonnollista kauhua jatkossakin, mutta toivottavasti hän vahvistaa brittiaksenttiaan ja ennen kaikkea omaa ääntään.