Arvio: Kau­ris­mä­ki ku­mar­taa hu­ma­nis­mil­le

Aki Kaurismäki saattaa olla monen mielestä haastatteluissaan paasaava, vihainen ja yksioikoinen. Toisten mielestä hän on nokkelasanainen ihmisyyden puolustaja.

Kuuden vuoden tauon jälkeen Kaurismäeltä on tullut uusi elokuva Toivon tuolla puolen . Se on toinen osa pakolaistrilogiaa. Le Havre (2011) oli ensimmäinen.

Hesarin viikkolehden jutussa (3.2.2017) hän kertoo halunneensa elokuvan teattereihin nopeasti kun yksikin pakolainen on hengissä.

Sähköpostitse tehdyssä haastattelussa Kaurismäki pitää Suomessa ja Euroopassa koettua ”pakolaiskriisiä” vitsinä, kun Libanon ja Jordania ottavat yksistään vastaan enemmän pakolaisia kuin ensimmäiseksi mainitut.

Haastattelun mukaan hän on perehtynyt pakolaisuuteen lukemalla, seuraamalla uutisia, katsomalla dokumentteja ja käymällä vastaanottokeskuksissa. Kaurismäki kertoo muutenkin olleensa kiinnostunut eurooppalaisten arvojen maailmanlaajuisesta romahduksesta.

Itse leffaa , Toivon tuolla puolen, on vaikea pitää varsinaisesti vihaisena ja paasaavana, vaikka nationalistiset nahkatakkimiehet saavat toki nokkiinsa. Suomen palautuspolitiikkakaan ei juuri kiitosta saa.

Jos joku toivoo, että Toivon tuolla puolen olisi analyyttinen ja monipuolinen pakolaisuuden kuvaus, joutuu pettymään. Ei sitä ollut Le Havrekaan.

Toivon toisella puolella on tyylissään, ilmaisussaan, musiikissaan ja tarkemmin aikaa määrittelemättömässä Kaurismäki-maailmassa pidättyvä. Lisäksi valkokankaalle marssitetaan hetkeksi nippu Sulevi Peltolan kaltaisia kotimaisen elokuvan karismaattisia tähtiä.

Humanismin lippua Toivon tuolla puolen pitää tinkimättömästi korkealla. Toisen auttaminen ja toisesta välittäminen on ansiokasta, vaikka se ei ole näinä aikoina välttämättä kovassa kurssissa yksilö- eikä valtiotasolla.

Elokuvassa on kaksi risteävää tarinaa. Syyrialaispakolainen Khaled ( Sherwan Haji ) ajautuu Suomeen puolivahingossa hiililaivalla. Hän hakee turvapaikkaa. Khaled yrittää lisäksi epätoivoisesti jäljittää kadonnutta siskoaan. Hän on aktiivinen toimija.

Khaledin tarina on surullinen ja vakava. Sen vastapainona toimii kaupparatsu Wikströmin ( Sakari Kuosmanen ) tarina, joka kerrotaan puhtaasti kaurismäkeläisellä huumorilla. Herra itse lisää tämän elokuvan huumorityyliin Ernst Lubitschin nimen.

Wikström jättää juopottelevan vaimonsa ( Kaija Pakarinen ) ja aloittaa uuden elämän. Kaurismäen tapauksessa se on tietysti ravintolan avaaminen. Sen puitteissa tarjolla on muutama makoisa huumorihetki ja muutama vähemmän onnistunut, jotka menevät onneksi nopeasti ohi.

Toivon tuolla puolen ei ole Kaurismäen rakenteeltaan eikä kohtauksiltaan ehjimpiä elokuvia, mutta parhaimmillaan se tarjoaa koskettavia hetkiä. Sympatiat ohjautuvat Khaledin puolelle. Sherwan Hajin kasvoissa loistaa kaipaus ja välittäminen siskostaan.

Eräässä kohtauksessa Khaled soittaa musiikkia, jota muut pakolaiset kuuntelevat. Kohtaus tuo mieleen kummallisella tavalla jotkut Hawksin tai Fordin lännenelokuvat, joissa cowboyt istuvat haaveissaan nuotion ääressä.

Kaurismäkeläisessä maailmassa vähäosaiset auttavat toisiaan. Niin tapahtuu Toivon toisella puolen -leffassakin. Totta, onhan se naiivia, mutta on se liikuttavan kaunistakin.

Kari Kellokumpu