Arvio: Kau­ha­van miehen kauhut työ­läis­ten pa­ra­tii­sis­sa – Iki­tie-elo­ku­va jää traa­gi­suu­des­taan huo­li­mat­ta etäi­sek­si

Ameriikan kautta Kauhavalle palannut Jussi Ketola ( Tommi Korpela ) on perustanut perheen. Pohjanmaan mies on kokenut kansalaissodan kauhut kuskaamalla valkoisten ruumiita, mutta tappajan taakkaa hän ei kanna. Hän tituleeraa itseään pasifistiksi.

Jussi Ketola ei tunnustaudu sen kummin punaiseksi eikä valkoiseksi. 1930-luvun alun Lapun liikkeen miehet pitävät Jussia kommunistina. Se on fasisteille petturuutta, jonka palkkana on passittaminen Ikitielle; kuula kalloon tai muilutus rajan yli Neuvostoliittoon.

Hengen lähtö on Jussille lähellä. Hän onnistuu haavoittuneena pakenemaan rajan yli. Seuraavissa kuvissa Ketola herää Petroskoissa sairaalassa.

Paikalle pyyhältää suomalaisperäinen Kallonen ( Hannu-Pekka Björkman ). Kallonen osoittautuu täysveriseksi Neuvostoliiton valtiollisen poliisin NKVD:n mieheksi. Elokuvan draaman kannalta hän on hyvän Ketolan täydellinen vastakohta. Kallonen on niljakas pahuuden ilmentymä, naurava paholainen.

Ketola ja Kallonen ovat elokuvan keskeiset hahmot. Muut jäävät sivuosiin joitakin hetkiä lukuun ottamatta. Ytimeltään Ikitie on kuvaus Jussi Ketolasta ja hänen rankoista vaiheistaan sekä paineistaan pysyä Jussi Ketolana. Viimeinen kohtaus Kallosen kanssa on merkitsevä.

Perhettään kaipaava Jussi Ketola määrätään Hopea-kolhoosiin. Siellä hän tapaa amerikansuomalaisia ja muita, jotka ovat saapuneet vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon rakentamaan työläisten onnelaa itsensä setä aurinkoisen, Josef Stalinin kutsumana.

Kuva: ANDRES TEISS

Tapahtumien taustalla oli suuri lama. Se oli vienyt työläisiltä toivon. Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä saapui Yhdysvaltoja ja Kanadaa myöten Neuvostoliittoon Stalinin lupausten houkuttelemina.

Aluksi toiveikkuutta olikin olemassa, mutta aika ja viimeistään Stalinin vainot paljastivat raa’an todellisuuden.

AJ Annilan Antti Tuurin samannimisen romaaniin perustuvan elokuvan kuvaamat asiat ovat erittäin kiinnostava pala historiaa. Aihe on eittämättä väkevä ja asiana koskettava. Yhtymäkohtia voi hakea vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistukseen ja sen Antti Jokisen ohjaamaan filmiversioon.

Aiheelle, elokuvakerronnan ammattimaisuudelle sekä Korpelan ja Björkmanin osaavalle näyttelijätyölle antaa mielellään tunnustusta. Kuvaaja Rauno Ronkainen tekee pätevää työtä, vaikka viljapeltojen aurinkoisissa kuvissa kriittisemmissä silmissä niissä on kliseisyyttä.

Annila juoksuttaa tarinaa eteenpäin siten, että katsoja ei varmasti ehdi pitkästyä. Toisaalta henkilöhahmoihin ei tule riittävästi tarttumapintaa. Se on pois syvyydestä. Korpelan karisma ja taito kantavat onneksi useimmissa kohtauksissa.

Elokuva jättää kaikesta traagisuudestaan ja järkyttävistä tapahtumistaan huolimatta turhauttavan etäisen vaikutelman. Hiljaisia, ihmisen sisimmän paljastavia kohtauksia olisi suonut olla enemmänkin.

AJ Annilan Ikitien suurin voima on aiheen merkityksellisyydessä. Se ei ole vähän.