Arvio: Jui­ce-elo­ku­va ylittää odo­tuk­set ja kulkee luon­nik­kaas­ti draa­ma­na

Elokuva kertoo Juicen ja Marjan rakkaustarinan. Juicea näyttelee Riku Nieminen, Marjaa Iida-Maria Heinonen.

Kuva: Anna Salmisalo

Teppo Airaksisen ohjaama Juice ylittää odotukset. Elämänkertaelokuvilla on taipumus patsasteluun ja kohteensa palvontaan. Antti-Heikki Pesosen käsikirjoittama Juice ei sorru moiseen.

Jos olen oikein käsittänyt, tiettyjä elokuvallisia vapauksia on otettu draaman toimivuuden vuoksi. Juicella on elokuvassa käytännössä vain yksi naissuhde. Elokuvassa hänet on nimetty Marjaksi.

Oikeastaan Airaksisen elokuva on Juicen (Riku Nieminen) ja Marjan (loistava Iida-Maria Heinonen) rakkaustarina, mutta musiikkikuviot ovat toki läsnä.

Juice-leffa ei yritä hamuta kaikkea Juice Leskisen syntymästä hänen kuolemaansa. Pääosin elokuva rajautuu 1970- ja 1980-luvuille. Maestron viimeiset vuodet ja kuolema jätetään pois. Viinan keholle aiheuttamiin tuhoihin viitataan kyllä selvästi. Elokuva ei peittele Leskisen alkoholismia.

Edellä mainitun lisäksi elokuva kurkkaa muutamin välähdyksin Juicen lapsuuteen, isään, äitiin ja jatkuviin hautajaisiin. Mitään erityistä ne eivät tuo Juicen hahmoon, mitä nyt lapsuudessa oltiin jatkuvasti hautajaisissa.

Syvemmänkin katsauksen Juiceen olisi varmasti saanut, mutta vallan mainion leffan Airaksinen ja muu tekijäporukka on tehnyt.

Juice ei ole pelkkää nostalgiaa, vaikka se toimiikin oletettavasti parhaiten Juicen musiikin parissa kasvaneille. Ensimmäisten biisien teko ja keikat Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) kanssa on toteutettu eloisasti.

Juice kulkee kaikin puolin luonnikkaasti draamana, ajankuvana ja rakastetun sanoittajan ja säveltäjän erään elämänvaiheen tarkasteluna.

Tämä on varmaan jo monessa yhteydessä sanottu, mutta kuvaustekniikka ja -tyyli epätarkkoine kuvineen ja värimaailmaltaan vanhahtavine sävyineen voisi helposti tuntua päälleliimatulta, mutta kuvaus tuo vain aitouden tuntua. Lavastus pyttipannuineen toimii ponnistelemattomasti.

Näyttelijät hoitavat roolinsa onnistunutta vuoropuhelua myöten. Mikä tärkeintä: Riku Nieminen onnistuu tekemään oman Juicensa eikä elokuvaa seuraile koko ajan aitoa Juicea ja Niemisen Juicea vertaillen. Riku Nieminen laulaa Leskisen biisit, onneksi. Se tuo leffaan yllättävästi rehtiyttä ja uskottavuutta.

Lopputekstien aikana soi Leskisen laulu, jossa sanotaan ”mua tuijottakaa, kaikkien nuolemaa”. Se on sopivasti tunteellinen lopetus tälle elokuvalle.