Arvio: Jokinen en­nus­taa lä­hiö­mel­la­koi­ta

Ohjaaja Antti J. Jokinen on isojen teemojen mies. Sofi Oksasen romaaniin perustuva Puhdistus käsitteli Viron traumaattista menneisyyttä. Katja Ketun Kätilön elokuvaversio toi esille saksalaisten suomalaisten avulla ylläpitämät keskitysleirit Suomen Lapissa.

Jokisen ohjaama ja käsikirjoittama Pahan kukat nostaa esille betonilähiöt ja niissä muhivat ongelmat.

Samalla Jokinen ennakoi lähiömellakoita. Ruotsin ja Ranskan tapaiset ongelmalähiöiden autonpolttamiset ja riehumiset ovat meilläkin kohta täyttä totta, on yksi elokuvan esittämistä skenaarioista.

Elokuvan esittämät asiat ovat jo nyt monelta osin totta. Kansakunta on jakautumassa kahtia. Monessa lähiössä voidaan huonosti. Yhtälailla tämä koskee kantasuomalaisia kuin kotoutumisessa epäonnistuneita maahanmuuttajia.

Useat nuoret syrjäytyvät, vähäosaisuus periytyy sukupolvelta toiselle ja näköalattomuus kasvaa. Siinä on maaperä mielenterveyden ongelmille, päihteiden käytölle ja rikollisuudelle.

Pahan kukkien aihepiiri on tärkeä. Siksi Jokisen elokuvalta oli lupa odottaa enemmän.

Leffan periaatteellisessa keskiössä ovat uusperheen jäsenet. Isä ( Eero Aho ) haluaa pitää perheen kasassa. Äiti ( Alma Pöysti ) uppoutuu uskoon. 15-vuotias Sipe ( Viljami Nojonen ) on punkkari punkkarin habituksineen. Suurimman ajallisen tilan nappaa Sipen vanhempi rastatukkainen velipuoli ( Juno ), joka tekee huumerikoksia saadakseen toteuttaa unelmiansa tyttöystävänsä ( Diana Tenkorang ) kanssa.

Jokinen on eittämättä pätevä ammattimies, mutta miehen elokuvilla on taipumus pelkistää tapahtumat sinällään traagisten ja näyttävien kuvien ulkokohtaiseksi ketjuksi. Joistakin hyvistä näyttelijäsuorituksista huolimatta elokuvia vaivaa emotionaalinen tyhjyys, jokin syvyyden puute.

Tämä siitäkin huolimatta, että tiedän joidenkin itkeneen esimerkiksi Puhdistusta katsottaessaan. Tarinan kerrontaan, ihmisten motiivien valaisemiseen ja nyanssien tajuun toivoisi lisää vahvuutta.

Pahan kukissa Jokisella on perustellut tarkoitusperät, mutta pääasiaksi jää sittenkin elokuvan muoto. Kaiken lisäksi sekin on liian arvattava ja tuttu.

Kaikki kunnia silti Matti Eerikäisen dokumentaariselle ja betonilähiön ankeuden tavoittavalle kuvaukselle, Kimmo Taavilan sähäkälle ja nopealle leikkaukselle ja musiikin käytölle, mutta parasta elokuvassa ovat ihmisen sielun tavoittavat hiljaisemmat hetket. Niitä on vain liian harvassa.

Juno ja Viljami Nojonen ovat periaatteessa hyviä kasvoja, joista jälkimmäisen roolia olisi voinut kasvattaa. Elokuvan muistettavimmat otokset keskittyvät Eero Ahon rakastavaan, mutta raskaan elämän pingoittuneeseen olemukseen ja katseeseen.

Kari Kellokumpu