Elokuva: Hymyilevä mies Suomi-Ruotsi-Saksa, 2016, K7, 1 h 33 min.
Ohjaus: Juho Kuosmanen
Käsikirjoitus: Juho Kuosmanen ja Mikko Myllylahti
Näyttelijöitä: Jarkko Lahti, Oona Airola, Eero Milonoff
Katso esitysajat: www.biorex.fi
Karin kouluarvosana: 10
Juho Kuosmasen Cannesissa palkittu Hymyilevä mies osoittaa, että hienoon elokuvaan ei tarvita suureellisia mittoja, ei näyttäviä tehosteita, ei edes yllättäviä juonenkäänteitä. Pätevissä käsissä ihminen ja tunne riittävät.
En muista nähneeni aikaisemmin suomalaiseen nyrkkeilymaailmaan sijoittuvaa elokuvaa. Amerikkalainen elokuva on niitä tuottanut vuosikymmenten aikana pilvin pimein. Ne ovat olleet järjestään altavastaajasta voittoon -tarinoita. Rocky-leffat ovat tunnetuin esimerkki.
Tietyssä mielessä voitosta on kysymys Hymyilevässä miehessäkin, mutta voitto on tässä jotain muuta kuin nyrkkeilyleffoissa yleensä.
16 mm:n mustavalkoiselle filmille kuvattu Hymyilevä mies kertoo tosipohjaisen tarinan nyrkkeilijä Olli Mäestä ( Jarkko Lahti ). Eletään vuotta 1962. Mäki valmistautuu MM-otteluun. Se on silloisessa Suomessa suurta. Ottelu pidetään peräti Helsingin Olympiastadionilla.
Mäen ystävänä ja piiskaajana toimii Elis Ask ( Eero Milonoff ). Askin nyrkkeilijävuodet ovat takana. Hän janoaa menestystä Olli Mäen kautta. Ask järkkää tapahtumalle isot puitteet, sponsorit ja median huomion.
Julkinen ryöpytys on Mäelle hankala kestää. Suurimman huomion Mäen maailmassa vie kuitenkin Kokkolan kotikulmien tyttö Raija ( Oona Airola ). Kaiken tuon kautta Hymyilevä mies päätyy käsittelemään alleviivaamatta ihmisen elämän prioriteetteja ja valintoja.
Voi ei, taas suomalaista ankeutta – ja vielä mustavalkoisena, saattaa joku huutaa ennakkoon. Vielä mitä. Tietystä melankoliasta huolimatta Hymyilevä mies etenee suurenmoisen tasapainoisesti, luontevasti ja aidosti. Ajankuva on tavoitettu uskottavasti.
Kerronnan otteessa on keveyttä ja elävyyttä hukkaamatta syvempiä virtauksia. Elokuva ei unohda huumoria, kuten esimerkiksi alun mainio kirkkokohtaus osoittaa.
Näyttelijöiden suorituksilta ei juuri enempää voisi vaatia. Herkkyydet, surut, ilot, sydämellisyydet ja kipeämmät iskut tavoitetaan vaivattomasti ilman suuria elkeitä, jopa Eero Milonoffin kohdalla. Näyttelijöille on kirjoitettu teeskentelemätöntä dialogia.
Jani-Petteri Passin mustavalkoinen kuvaus sopii aihepiiriin kuin nakutettu. Kuvat vievät katsojan tapahtumiin, tiloihin ja ihmisten sisään. Tarpeen tullen Passin kuvaus yltyy miltei runollisen kauniisiin mittoihin kuten kohtauksessa, jossa Mäki intoutuu vapaudenkaipuussaan lennättämään metsässä leijaa. Kuvaus ei kuitenkaan koskaan yliestetisoi mitään.
Äänimaailmakin on musiikkia myöten onnistunutta, kohtauksia elävöittävää.
Juho Kuosmasen Hymyilevä mies on inhimillisen pienimuotoisuuden suuri voitto.
Kari Kellokumpu