Arvio: Ihana, ar­voi­tuk­sel­li­nen Carola – reipas mu­siik­ki­ko­me­dia on­nis­tuu kos­ket­ta­maan syvästi

”En kuulu joukkoon aikuisten, sä sanot että haaveilen. Vain haaveilen.”

1960–70-lukujen laulajatähti Carola Standertskjöldin elämä on innoittanut Esko Janhusen kirjoittamaan koskettavan, moni-ilmeisen näytelmän. Se toteutetaan tyylikkäästi kolmen näyttelijän voimin.

Annu Nietula valloittaa yleisönsä itsetietoisen ja elegantin Carolan roolissa. Jo lapsena hän tietää omat intohimonsa pojista, vaatteista ja meikeistä musiikkiin. Lapsuuskaverit Pikkis ja Veksi, jotka pysyvät uskollisesti hänen rinnallaan, tuovat viittauksia esikuva-Carolan elämän tärkeisiin miehiin.

Hannu Friman ja Jarno Jokiharju ovat muuntautumiskykyisiä, samaan aikaan hupaisia ja liikuttavia sekä ensirakastajina että energisinä musiikkiterapeutteina.

Carolan ja miesten sanailu on ketterää ja luo pohjan trion musiikilliselle ilottelulle. Miehet arvostavat Carolaa, hänen sanavalmiuttaan ja ronskeja juttujaan. Kaikessa naisellisuudessaan Carola on hyvä jätkä.

Jaana Isokankaan puvustus luo lavalle värikkään ja hauskan retrotunnelman, jossa tarmokas Carola on kuin kotonaan. Nietula tekee Carolan roolissa omanlaisensa artistin, jossa on viitteitä muihinkin menneiden aikojen naislaulajiin ja lisäksi nykyisiin naisartisteihin Paula Vesalasta Krista Siegfridsiin.

Kun rakastaa laulamista, osaa tietysti laulaa, toteaa pieni Carola tarinansa alussa.

Musiikkia tässä näytelmässä ei ole säästelty. Tatu Kantomaan sovitukset eri artistien kappaleista tuovat näytelmään sekä yhtenäisyyttä että runsautta. Musiikkikimara yltää hienosti Matista ja Teposta Edith Piafin Milordiin . Piaf-levyhän jäi Carolalta sairauden vuoksi levyttämättä. Näytelmän kohokohtia ovat Carolan suomalaisyleisölle tunnetuiksi tekemät kappaleet.

Rakastan saavuthan -ikisuosikki on annettu miesten laulettavaksi, ja he esittävät sen tunteella. Hauska idea on tutun kappaleen käyttö musiikkiterapiatuokion yhteislauluna. Jonne Kaaretkosken koreografia toimii kautta linjan.

Viittauksia Carolan elämään on ripoteltu taitavasti: elokuviin on vaikea mennä, kun ei kahteen tuntiin saa polttaa tupakkaa, ja tanssilavojen humppa-vaatimukset saavat Carolan pitämään napakasti kiinni omasta tyylistään. Tarinassa muistetaan myös Carolan viihtyminen ulkomailla, etenkin Ranskan maisemissa.

Carolan ujous ja herkkyys sekä ristiriitainen suhde esiintymiseen jäävät aluksi viittausten varaan, onhan näytelmän tyylilaji pääasiassa reipas komedia, mutta lopussa sävyt tummenevat. Tarinaan kertyy varjoja, ja poikaystävien rehvakas kohellus muuttuu tueksi ja myötätunnoksi. Kunpa Carola olisi pitempään saanut nauttia glamour-hetkistään!

Väliajan jälkeen näytelmä kohoaa huimaan loppunousuun. Janhusen kutoma tarina kiepahtaa loppumetreillään ympäri ja antaa väljyyttä katsojan tulkinnalle. Näytelmän naiskohtalo koskettaa syvästi, ja samalla ihana Carola itsessään jää arvoitukseksi.

Hyvä ratkaisu on jättää rakastettu Puu, penkki ja puistotie -kappale sokeriksi näytelmän pohjalle.

”Luokse penkin jää tuo puu ja puistotie. Kuljen pois teitä tuulen.”