Arvio: Huh, mikä esitys! – Rimp­pa­rem­mi rä­väyt­tää hur­jal­la voi­man­näyt­teel­lään

Huh! Rimpparemppi räväyttää teoksellaan Kertomus seitsemästä hirtetystä.

Se on voimannäyte, jossa yhdistyvät rohkealla tavalla näyttämö- ja tanssitaiteen keinot musiikkiin ja videotaiteeseen. Sillä on lisäksi painavaa sanottavaa.

Alkusysäyksen Rimpparemmin esitykseen on antanut pihakirppikseltä löydetty Leonid Andrejevin Kertomus seitsemästä hirtetystä.

Elämän peruskysymyksiä käsitellyt kirjailija kuvasi aikansa Venäjää ja sen yhteiskunnallista liikehdintää. Se oli pullollaan levottomuuksia, väkivaltaa, poliittisia ideologioita ja vallantavoittelijoita.

Esityksen maailma yltää nykyaikaan

Rimpparemmin esitys ottaa raamituksensa Andrejevilta, mutta esityksen maailma yltää nykyaikaan. Kysymykset yksilön ja yhteiskunnan oikeudesta väkivaltaan, vallankäytöstä, vapaudesta ja kuolemantuomiosta ovat edelleenkin ajankohtaisia. Sitä paitsi ajatukset kuolemantuomion oikeutuksesta tuntuvat nykyään voimistuvan.

Janne Rosenvallin ja Matti Paloniemen särmikkäässä, pelottomassa ja runsaat ainekset hallitsevassa ohjauksessa käydään läpi muutaman anarkistinuoren elämänkaarta heidän saadessaan kuolemantuomion ministerin murhayrityksestä. Tuomio tapahtuu hirttämällä.

Vankilassa tuomiotaan odottaa pari muutakin tuomittua. Anni Pilhjärtan Miska erottautuu vangeista kaikelle piut-paut sanovana ja hirtehisesti nauravana murhista tuomittuna. Jarno Tastulan Janson näyttäytyy pienenä ja tunteellisena. Hänen soittonsa ja laulunsa käyvät katsojan sydämeen.

Kertomus seitsemästä hirtetystä yhdistää näyttämö- ja tanssitaiteen keinoja musiikkiin ja videotaiteeseen.

Kuva: ANTTI KUROLA

Upeaa toteutusta

Ministerin murhayrityksestä tuomittu nuorisoporukka on yhtenäinen ja aatteensa puolesta toimiva. Heidän fyysiset tanssiesityksensä toimivat sytyttävästi aiheen ehdoilla tanssiin harjaantumattomalle katsojalle.

Esityksen kuluessa kunkin omat persoonat nousevat paremmin esiin. Silloin he välittyvät katsomoon inhimillisinä ihmisinä. Joni Kuokkasen vanginvartija nousee esiin tuomittujen vastapelurina.

Rimpparemmin esityksen vahvimpia yksittäisiä kohtauksia meikäläiselle on Atte Herdin Sergein ja hänen vanhempiensa tapaaminen. Herd tanssii, ja vanhemmat näkyvät valkokankaalle projisoituina pelkkinä jalkoina kenkineen ja äänineen. Upea toteutus!

Wernerin (Laura Kallas-Herd) olemus ja tanssi henkivät voimaa. Hänen repliikkeihinsä on kihelmöivästi upotettu tekstiä monilta merkkihenkilöiltä Jeesuksesta Hitleriin ja Canthista Kennedyyn.

Vaikuttava näyttämöllepano

Esityksen näyttämöllepano on vaikuttavaa. Näyttämön taustalle viritetylle isolle ja kaarevalle valkokankaalle projisoidut jutut (Antti Lindholm) ovat jo sinällään taideteos. Visuaalinen anti vaihtelee miltei surrealistisista ja symbolisista kuvista realismiin, propagandaan, marssiviin joukkoihin, teksteihin, lintuihin ja kuviin levottomuuksista sekä kauniista kukista.

Valkokankaalle heijastettu visuaalisuus tukee jopa fyysiseksi kokemukseksi yltävää tarinaa, mutta aika-ajoin unohduin hämmästelemään tanssin sijaan valkokankaan antia.

Muukin lavastus (Jukka Laukkanen) toimii, samoin valaistus, joka tuo näkyväksi sen mitä pitääkin sekä luo tiloja ja esineitä. Erikseen on mainittava näyttämön molemmille puolille sijoitetut rakennelmat, jotka mallaavaat hirsipuita.

Pisteet myös musiikista

Kiitosta ansaitsee myös aihetta tukeva äänimaailma. Henri Haakana ansaitsee pisteet paitsi musiikistaan, myös musiikin sovituksista. Esittäjätkin klaaraavat musiikin aiheen mukaisesti, soi siinä sitten punk, Bach tai slaavilainen melankolia.

Jokunen asia mietityttää silti mallin vuoksi kriittistä mieltä. Olisiko esitys vielä tehokkaampi karsittuna ja lyhennettynä? Olisiko tanssien koreografiassa ripaus toistoa? Voisiko joidenkin repliikkien kuuluvuutta parantaa?

Mutta mitäs tuosta, unohdetaan moiset pähkäilyt. Tekemisessä on joka tapauksessa roppakaupalla paloa, rohkeutta ja tinkimättömyyttä.