Arvio: Höl­mö­läis­ten ky­lä­sir­kuk­ses­sa on kivaa menoa, mutta tarina jää ha­ta­rak­si

Konttisen kesäteatteri on tänä vuonna päätynyt satuklassikoiden sijaan tarttumaan omaan tarinaan. Esko Janhusen kipakan leikittelevä teksti tuo katsojien eteen suunnatonta sirkuksen kaipuuta potevan sekalaisen sakin, joka päätyy perustamaan oman Hölmöläisten kyläsirkuksen esiintymiseen tarvittavan yleisönkin ollessa sattumalta paikalla.

Teltta rakentuu näyttävästi yksinkertaisen kekseliään, mutta turhankin staattiseksi jäävän lavastuksen keskelle. Elina Vaskon ja Tiia Aspegrénin puvustus on kukkapuskakypärineen värikkään ilotteleva mutta varsin maltillinen.

Seuraa erilaisia tapahtumanumeroita Eino Hantulan toimiessa päällikkönä. Pirteän vauhdikas Sulo Laukkanen Leipänäkkinä kertoilee vitsejä, ja Joni Kuokkasen Pumpulisäkki tahtoisi esittää huiman räväkköjä temppuja.

Poukkoilevat Nora Reku ja Irene Tikka tuovat omat virtauksensa soppaan ja kokevat varsinaisen identiteettikriisin kiusanhenki Musta Monkeyn sanan säilän alla. Malla Ylijurvan kovanaama on perinteinen ilkeilijä, joka yrittää ajaa nolosti pelleilevän porukan pois omilta kulmiltaan.

Kilttien sirkuslaisten ja ohi vilahtelevan pahiksen välille ei kuitenkaan pääse syntymään kunnon selkkausta, kun hahmojen rakentaminen jää hataralle pohjalle.

Näytelmällä on mukavat lähtökohdat, mutta jostain syystä hommaa ei saada toimimaan. Väliaikoineen vain reilun tunnin kestävä esitys onnistuu lyhykäisyydessäänkin toistamaan itseään. Kun alkuasetelma on saatu luotua, ei tarina tahdo millään kulkea eteenpäin.

Onnistunein hetki on niin musiikillisesti kuin toiminnallisesti Benny Hillistä innostusta hakeva hidastettu pelastautuminen täydelliseltä tuholta. Mukaan on otettu jopa tuossa brittikomedian kulttisarjassa toisinaan piipahtanut ratkaisukeskeinen pikkutytön hahmo, jonka Hilkka Kuokkanen vetää onnistuneesti sievien balettipyörähdysten lisäksi.

Tällä kertaa Konttisen kesäteatterin näytelmä on selkeästi perheen pienimmille suunnattu. Menneiden vuosien varttuneempaan katsojakuntaan uponneet letkautukset ja elämän tarkastelu jäävät puuttumaan. Ainoastaan Tatu Kantomaan rempseät versiot vanhoista hiteistä uppoavat kenties paremmin ne tunnistavaan yleisöön.

Jopa kritiikki älylaitteita ja somen vitsauksia kohtaan ohittuu muutamalla viittauksella ja lopahtaa ennen terävintä kärkeä.

Kaiken kaikkiaan Hölmöläisten kyläsirkus on vaivaton kesäteatteripyrähdys, johon olisi toivonut tuhdimpaa olemusta – enemmän naurua ja satumaisen suuria tunteita.