Arvio: Ha­pui­lua Kafkan maail­mas­sa

Franz Kafkan romaani Oikeusjuttu muokkautuu tänä keväänä teatterin lavalle varsin poikkeavasta lähtökohdasta – näytelmä toimii oikeustieteen professori Juha Karhun eläkkeelle siirtymisen riittinä. Karhun ja ohjaaja Seppo Rintamäen lisäksi Kafkan tekstien pohjalta näytelmän käsikirjoittajaksi lukeutuu Janne Rosenvall. Tapahtumat alkavat, kun Josef K:ta vastaan nostetaan yhtäkkiä syyte. Mistä tai miksi, sitä hänelle ei kerrota. Kuitenkin hän joutuu absurdin lain ja oikeuden kouriin pystymättä puolustamaan itseään tuntematonta syytettä vastaan.

Juha Karhu Josef K:n roolissa esittää luontaisesti rajuun pyöritykseen joutuvaa ja hämmentynyttä ihmistä, jonka hätäännyksen taso saa hänet hakemaan ratkaisuja epätavanomaisista paikoista.

Syyttävää sormea osoittavat Jukka Aaltonen ja Miikka Saraniemi ovat vääristyneen yhteiskunnan välinpitämättömiä kuvia, joille maistuu ennemmin nautintoaineet kuin halu antaa vastauksia Josef K:n kysymyksiin.

Jussi Jokinen ja Risto Olenius hilpeinä ja korskeina tuomareina kiusoittelevat lakia, ja keskittyvät oikeuden toteutumisen kannalta täysin epäolennaisiin seikkoihin. Hauskuutta revitään niin diaarinumeroista kuin oikeussalin vaatetuksestakin.

Näytelmällä on hetkensä, mutta turhan laaja henkilökaarti pirstoo esitystä liikaa ja useat toistuvat kohtaukset ovat päätarinan osalta merkityksettömiä.

Hajaantuminen myös syö näytelmän ymmärrettävyyttä ja luo kokonaisuudesta sekavan välähdyksen, jossa Josef K:n tarina tuntuu hukkuvan ylimääräisen hötkyilyn alle.

Vähemmän olisi tässä tapauksessa ollut enemmän ja näytelmä olisi hyötynyt tarkemmasta keskittymisestä tarinan olennaisiin seikkoihin.

Käsikirjoitukseen ja repliikkeihin olisi sitä vastoin kaivannut runsaampaa sisältöä. Yksittäiset pitemmät pohdinnat jäävät vaille kaikupohjaa muutoin lyhyistä hokemista koostuvan puheen rinnalla.

Jokinen ja Olenius onnistuvat naurattamaan toimivasti ajoitetulla huumorilla ja yhteen pelaavalla esiintymisellä. Kaksikon sujuvat kohtaukset luovat suurta kontrastia muiden lavalla olijoiden suorituksen epätasaisuuteen.

Jonne Suopajärven rauhaton ja korostetun pätkivä valosuunnittelu lisää sekavuutta, vaikka ajoittain mieleenpainuvia lavakuvia luokin.

Esitys on mielenkiintoinen ja varmasti erilainen jäähyväinen oikeustieteelliselle työuralle. Näytelmällisesti teos jää kuitenkin harmillisen ohueksi eikä pysty vakuuttamaan.

Oikeusjuttu.

Veera Kuure