Arvio: Esit­tä­mis­tä olan takaa – so­sio­lo­gi voisi löytää Cheek-elo­ku­vas­ta aikamme kuvan

Tässä yksilökeskeisessä ajassa on jotain kummallista. Menestyneistä nuorukaisista kirjoitetaan elämänkertoja ja tehdään elokuvia. Uraksi – ellei peräti elämäksi – riittää muutama vuosi. Kierto on kovaa. Uusi tähti kurkkii aina kulman takaa. Oli hän sitten musiikin, elokuvan tai talouselämän puolelta.

Kotimaisittain tällainen hahmo on Jare Tiihonen eli Cheek, jonka Vain elämää -formaatti avitti etenkin tyttöjen ja varttuneempienkin naisten suosioon.

Herra Tiihonen on sittemmin ilmoittanut lopettavansa uransa. Jos uran mittarina ovat levymyynti, striimaukset ja esiintymisareenoiden koot, niin suurempaa ei kai ollut enää saavutettavissa. Joku olisi tosin saattanut toivoa Cheekin kehittyvän musiikintekijänä.

JP Siilin ohjaama ja yhdessä Aleksi Bardyn kanssa käsikirjoittama elokuva antaa jotakin viitettä syihin, jotka saivat Cheekin (ehkä) lopettamaan.

Veljeni vartija käy läpi Tiihosten kaksosveljesten, etenkin Jaren tarinan viimeiseen keikkaan saakka. Kouluvuodet ja nuoruus menevät puhutteluissa ja tappeluissa. Veljeksistä tulee kaupungin kunkkuja.

Antti Holma näyttelee sekä Jereä että Jarea. Jeren tie käy kohti normaaleja kuvioita perheineen. Jare taas nousee Cheekiksi, palvotuksi menestyjäksi, jolta ei ole luksusautoja, naisia ja bileitä puuttunut.

Jaren mieltä on kuitenkin puristanut jo lapsesta saakka ”möykky” ja myöhemmin diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jälkimmäisestä puhuminen saattaa olla eduksi mielenterveystyön kannalta, mutta vakuuttavaa käsittelyä se ei leffassa saa.

Jonkinlaista syvyyttä Veljeni vartija takoo itseensä veljessuhteella, suvun väkivaltaisella perinnöllä ja Jaren painiskelulla itsensä kanssa. Suhteella Nooraan ( Saga Sarkola ) tuntuu olleen merkitystä.

Fanit saattavat hullaantua Veljeni vartija -leffasta, mutta ainakin minun on vaikea saada leffasta mitään merkityksellistä irti. Asiaa ei auta, että elokuvassa oletetaan katsojan tietävän etukäteen Cheekin vaiheita ja biisejä.

Periaatteellisesti veljeskuvioissa on ajatusta, mutta toteutus tökkii. Antti Holma pinnistelee Jerenä ja Jarena kaikkensa, mutta ihmisen sydän ja sielu jää tavoittamatta. Elokuvassa kyllä esitellään Holman treenattua vartaloa antaumuksella.

Elokuva on yhtä esittämistä koko ajan. Joku psykiatri tai sosiologi voi toki löytää siitä aikamme kuvan.

Elokuvaan viritetyt ihmissuhteet ja tunteet eivät tunnu miltään. Ne kääntyvät turhan usein lapsellisuuden ja latteuksien puolelle. Jonkinlaista kosketuspintaa katsojaan elokuva saavuttaa loppupuolella sen käsitellessä veljessuhdetta ja suvun perintöä.

Cheek on pantu ajoittain puhumaan suoraan kameralle selitteleviä ja vaivaannuttavan paatoksellisia ”syvällisyyksiä”.

Loppupeleissä Veljeni vartija päätyy ennemmin pönkittämään Cheek-ilmiötä kuin tuomaan siitä jotain todella kiinnostavaa irti.