Näytelmä: Täti ja minä Käsikirjoitus: Morris Panych
Ohjaus: Eljas Liinamaa
Rooleissa: Kari Koivukangas ja Pirjo Leppänen
Seuraavat näytökset: la 8.10. klo 18 ja ma 19.9. klo 13 Rovaniemen teatterin vinttinäyttämö Kerolla
Lisätietoja: Rovaniemen teatterin nettisivuilta.
Kanadalaisen Morris Panychin käsikirjoittama Täti ja minä avaa Rovaniemen teatterin syyskauden. Eljas Liinamaan ohjaama näytelmä vie katsojat yhden huoneen intiimin painostavaan tunnelmaan. Huoneessa kohtaavat kauan toisiltaan unohduksissa olleet täti ja sisarenpoika.
Tädin lähettämä kirje saa keski-ikäisen pankkivirkailijan jättämään arkensa niille sijoilleen ja syöksymään yli sadan kilometrin päähän pitämään seuraa kuolevalle sukulaiselle, tai pikemminkin odottamaan kuoleman jälkeistä aikaa.
Kari Koivukangas esittää elämän pelkkänä pettymysten jonona näkevää ihmisvihaajaa, joka asettuu tädin luokse taloksi. Kuukaudet vierivät, eikä mies pysty lopettamaan puhumista vaan täyttää hiljaiset hetket kertomalla surkeaa tarinaansa aina lapsuuden traumoista aikuisuuden katkeraan pettymykseen.
Pettymyksen tuottaa myös täti, joka ei millään suostu kuolemaan. Ei, vaikka mies keskittää huomionsa hautajaisten suunnitteluun muistopuheineen ja musiikkeineen. Toimisiko kynttilä sopivana metaforana tädin luonteesta? Olisiko polttohautaus tädin valinta? Mies laittaa jopa nikkaroijan taitonsa testiin ja rakentaa varsinaisen kuolemankoneen, josta saa itsekin melkoisen kokemuksen.
Pirjo Leppäsen esittämä täti antaa miehen puhua ja tyytyy mykkänä kuuntelemaan sänkyyn turvautuen. Leppänen luo pienillä ilmeillä ja eleillä laajan tunteiden kirjon aina uteliaisuudesta ja säälistä, inhoon ja pelkoon.
Taitava tasapaino Koivukankaan ja Leppäsen välillä kantaa läpi koko näytelmän. Eteeristä lämpöä huokuvan Leppäsen sanaton tulkinta on vahvaa ja täyteläistä; hetkittäin poikamaisen kömpelön Koivukankaan lähes pakonomainen tekstin suoltaminen pitää otteessaan.
Roolihenkilöistä ei voi olla pitämättä, vaikka laiminlyödyn lapsuutensa vangiksi jäänyt, itsesäälissä rypevä sukulaismies on pääosin raivostuttava, ja vanhuuden suojamuurin taakse piiloutuva täti ihmetyttää. Jotain sympaattista ja oudolla tavalla todellista heissä on.
Kohtauksien vaihtumista korostetaan ajoittain liian jyrkästi turhan kontrastisilla valotilanteiden muutoksilla, vaikka sanoista ja äänettömyydestä voimansa ammentava näytelmä olisi toiminut pelkistetyimmillä ratkaisuilla.
Hennon herkkä ja absurdin makaaberi näytelmä haastaa katsojaa. Aina ei tiedä itkeäkö, nauraa vai suuttua. Yksinäisyys, itsekkyys ja välinpitämättömyys saavat vastapainoksi kuuntelemisen ja pyyteettömän hyväksymisen. Kuka loppujen lopuksi on unohtanut ja kenet? Mitä kiire estää havaitsemasta?