Arvio: Al­modó­va­rin Julieta kasvaa suuriin mit­toi­hin

Sain ensimmäisen kosketukseni Pedro Almodóvarin (s. 1949) elokuviin monen muun tavoin Sodankylän elokuvajuhlilla, missäs muualla. Matador (1986) jätti melkoisen katsomisjäljen.

Espanjalainen ohjaaja on ravistellut katsojia elokuviensa teemoilla. Ne ovat liittyneet seksuaalisuuteen, uskontoon, kuolemaan, naisiin ja ties mihin. Monesti nuo kaikki ovat kietoutuneet yhteen yhdessä ja samassa elokuvassa. Vakava draama on sekoittunut omanlaiseensa huumoriin. Melodraaman taitaja on ollut värien ja muotojen käytössä rohkea ja aistikas.

Syystä tai toisesta minulta on jäänyt mon 2000-luvun Almodóvar-leffa väliin. Ohjaajan rauhoittuminen tuntuu uutuuselokuva Julietan kohdalla yllättävältä, aluksi hiven pettymykseltäkin. Joku saattaa puhua Julietan kohdalla välityöstä. Siinä ei ole mitään välittömästi hätkäyttävää, puhumattakaan aineksista, jotka saisivat konservatiivisimmat sielut huutamaan tuskaansa.

Elokuvallinen kerronta on maltillista. Lopputuloksena on kuitenkin elokuva, jonka jälkeen sydäntä on kosketeltu.

Julieta on ihmissuhteisiin keskittyvä melodraama. Tietyssä mielessä se on myös jännäri. Julieta ( Emma Suaréz ) on muuttamassa miesystävänsä Lorenzon ( Dario Grandinetti ) kanssa Portugaliin. Julieta törmää kadulla tyttärensä Antin entiseen ystävään. Ystävä kertoo nähneensä Julietan tyttären, johon äidillä ei ole enää vuosikausiin ollut yhteyttä. Tämä sysää äidin maailman taas johonkin, josta Julieta on pääsemässä irti.

Elokuva alkaa seurata takaumin Julietan aikaisempaa elämää. Almodóvar avaa vähitellen Julietan mielenmaisemaa, hänen rakkautta​nsa Xoaniin ( Daniel Crao ) sekä Julietan suhdetta isäänsä ja etenkin tyttäreensä.

Nuorempaa Julietaa näyttelee Adriana Ugarte , mutta Emma Suaréz vie Julietan enemmän katsojan ihon alle.

Julieta on elokuvana hyvin hallittu ja ehyt, puhdas ja kirkas. Almodóvar luottaa harkittuun, vähitellen kasvavaan melodraamaan. Tarina on yksinkertainen, mutta ihmisen mielen ja tunteiden kannalta siinä on poltetta. Suru, syyllisyys, toisen ymmärtämisen vaikeus ja rakkaus ovat suuria aiheita.

Värejä, miljöitä ja esineitä käytetään tarkasti tunteiden ja tarinan välittämisessä. Ajatellaanpa vaikka punaista väriä, savitöitä, kirjeitä tai merta. Alberto Iglesiasin vanhahtava musiikki on yhtä muun kerronnan kanssa. Elokuvan rytmin ja draaman kuljetuksen kannalta syvimmät kosketukset ajoitetaan täsmällisesti oikeisiin paikkoihin.

Elokuvan lopetus jakanee mielipiteitä, mutta noinhan sen pitää mennä!

Ajoittain Julietasta on havaitsevinaan kaikuja Douglas Sirkin klassikkomelodraamoista. Jollain selittämättömällä tavalla Julietan kosketuksesta tulee mieleen myös Alfred Hitchcock . Tämä kaikki on ansioksi.

Kari Kellokumpu