Arvio: Ai­lo-po­ron ta­ri­nas­sa Lapin luonto puhuu puo­les­taan

Ranskalais-suomalainen Ailo – pienen poron suuri seikkailu on Guillaume Maidatchevskyn ohjaama ja käsikirjoittama fiktiivinen luontotarina. Se on kelpoa katsottavaa jouluähkyn lomaan.

Elokuvassa ei nähdä ihmisiä ollenkaan. Ihminen on kyllä läsnä ihmisten ja koneiden valmistamien asioiden kautta. Esimerkiksi tiet vaikuttavat eläinten luontaiseen elämänrytmiin ja liikkumiseen.

Elokuvalla on näinä ilmastonmuutoksen aikoina luonnonsuojelullinen sanoma. Sitä ei kuitenkaan saarnata. Luonto puhuu puolestaan.

Elokuvassa nähdään oikeita eläimiä. Tässä elokuvassa ei kaivata digiluomuksia.

Porot ovat etusijalla, mutta mukana on muitakin, mainittakoon vaikkapa sudet, ahmat ja naalit. Kärppä ja orava saavat omat hupaisat roolinsa.

Taitavasti markkinoidun elokuvan tekijät korostavat kunnioittaneensa eläimiä. Biologitaustainen Maidatchevsky on kertonut halunneensa elokuvaansa eläinten luonnollisia reaktioita.

Eläimistä huolehtinut Tuire Kaimio kertoi viime viikonlopun Helsingin Sanomissa kiintoisasti, miten eläimet saatiin toimimaan halutusti, vaikkapa poro kulkemaan kahden näyttävän lumitykkypuun välistä. Reitille pudotettiin jäkälää ja odotettiin poron seuraavan hajua.

Kaimion mukaan eläinten kouluttaminen näkyy elokuvissa luonnottomana. Luomukeinot ovat paremmat.

Vaikka Ailossa on dokumentaarista otetta, on se silti fiktioelokuva. Koko perheelle löytyy katsottavaa.

Draamana se maltillinen. Saattaa toki olla, että tehokerrontaan tottuneelle Ailo tuntuu vaisulta ja hiven pitkältä.

Kuva: MRP Matila Röhr Productions

Elokuva kertoo Ailon kasvusta pienestä, hauraasta vasasta vuoden vanhaksi nuorukaiseksi. Samalla katsojalle tulee tutuksi vuodenaikojen kierto. Tarinaa selventää Peter Franzenin kertojaääni. Musiikki tukee ylevästi ja ilakoiden kerrontaa.

Matkan varrelle mahtuu jännitystä ja huumoria. Jälkimmäinen toteutuu orava- ja kärppäkohtauksilla. Niissä on selvimmin näkyvillä vaikutteet joistakin suosikkianimaatioista.

Jännityksen puolelle menee Ailon selviytyminen ahmojen ja susien aiheuttamista vaaroista.

Verrattuna moniin televisiosta nähtäviin luontodokumentteihin Ailo näyttää fiktiivisenäkin luonnollisemmalta. Dokumentit on monesti rakennettu draaman keinoin häpeämättömästi jännitystä ja tunteita kasvattaen.

Ailo on työstetty valtavasta kuvamateriaalista, jotta leikkaaja on voinut työstää siitä fiktiolle sopivan kerronnan. Elokuvan kuvaus on komeaa. Luonto, vuodenajat ja eläimet näyttäytyvät laajoine maisemineen ja hienoine lähikuvineen arvokkailta ilman päälleliimattua sokerisuutta.

Lappi käsitetään Ailossa laajasti. Sitä on kuvattu Suomen maisemista aina Norjan vuonoille saakka. Elokuvan maisemat ja luonto käyvät kutsukorttina ulkomaisille katsojille, joita tekijät tavoittelevat miljoonia. Kriittisempi ihminen huomauttaa helposti tässä yhteydessä turistivirtojen uhasta luontoarvoille.