Arvio: Ai­kui­sia fik­sum­pi tyttö

Ennakkojuttujen perusteella Selma Vilhusen elokuvan suurin asia on 12-vuotiasta Varpua esittävä Linnea Skog . Hyvä hän onkin.

Jotta asia ei unohdu, nostan henkilöhahmoista Skogin lisäksi erityisesti esille Lauri Maijalan suurenmoisesti esittämän taiteilijahahmon. Hänen eleitään, liikehdintäänsä ja puhetapaansa on hienoa seurata.

Maijala tavoittaa henkilöhahmoonsa kuuluvat koomiset ja traagiset sekä niiden välillä olevat ainekset vaivattomasti.

Oikeutetusti paljon hehkutettu Linnea Skog esittää Varpua raikkaasti ja teeskentelemättömästi. Hänen henkilöhahmonsa poikkeaa tyypillisestä tavasta rypeä teiniangstissa. Se on elokuvalle hyväksi.

Varpun on oltava vahva, sillä hänen on tuettava äitiään Siriä ( Paula Vesala ).

Äiti on itsestään epävarma. Hän kyselee tytöltään alituisesti kantaa milloin mihinkin, työhakemuksesta miesystävään ( Santtu Karvonen ). Siri reputtaa jatkuvasti inssiajossaan. Päättäväiselle Varpulle ajamisen oppiminen käy vaivattomasti, tosin laittomasti.

Paula Vesala vetää roolinsa kivasti, mutta henkilöhahmoon olisi suonut kirjoitettavan enemmän sävyjä – olkoonkin, että tapahtumien edetessä äidin henkilöhistoria ja ratkaisut saavat uutta ulottuvuutta. Keskeisellä sijalla oleva äidin ja tytön suhde on kaikkinensa monivivahteisempi kuin äkkiseltään tuntuu.

Varpun elämään tulee käännekohta, kun edessä ovat ratsastuskilpailut. Muiden tyttöjen isät ovat tulossa katsomaan lastensa suorituksia, mutta Varpun isä on ties missä. Niinpä Varpu päättää selvittää isänsä nimen ja asuinpaikan.

Matka käy kohti Oulua, jolloin leffa saa road movien ja kasvutarinan piirteitä. Varpu saa ihmeteltäväkseen aikuisten elämän kommervenkkejä.

Käsikirjoitus horjahtelee uskottavuuden suhteen elokuvan alkupuoliskolla, mutta Vilhusen ohjaus ja Linnea Skog pitävät homman reilusti pinnalla. Toinen puolisko viekin sitten katsojan mukaansa. Viimeiset pari kuvaa ovat toki myönnytyksiä pehmoilulle.

Vilhunen ohjaa keveydellä, vailla paatosta ja osoittelevuutta, kuten lienee sanottu monessa arviossa. Välillä taiteillaan humorististen ja traagisten ainesten epäselvillä pinnoilla.

Tuomo Hutrin tavallaan huomaamattoman komea kuvaus ei tyrkytä itseään. Se on eheä osa elokuvan kerrontaa. Lavastamisen taitoja nähdään etenkin taiteilijan kodissa. Hyvää sanottavaa on myös Paula Vesalan ja Jori Sjöroosin vähäeleisestä musiikista.

Kari Kellokumpu