Suomalaiset alkoivat etääntyä kuoleman käsitteestä paradoksaalisesti sotien aikaan. Ennen 1900-luvun alkupuoliskon sotia suurin osa suomalaisista asui vielä maaseudulla, jossa kotona kuoleminen oli yleistä. Sotien aikaan ei kuoltukaan enää kotona vaan rintamalla.
Maalla asuvat suomalaiset pitivät kuitenkin vanhoista kotihautajaisperinteistä kiinni vielä toisen maailmansodan aikaan, kertoo historiantutkija ja Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran varapuheenjohtaja Ilona Pajari .
–Suomessa harjoitettu kaatuneiden evakuointi kotiseudulle oli täysin poikkeuksellinen käytäntö toisen maailmansodan aikaan. Se vainajan näkeminen, mitä suurin osa nykyihmisistä pitää vähän erikoisena, oli monelle vielä tärkeä asia, kertoo Pajari, joka työskentelee historian ja etnologian laitoksen dosenttina Jyväskylän yliopistossa.
Kylmä sota ja hautausalan nousu etäännyttivät suomalaiset entistä kauemmaksi kuolemasta.
–Sota ei ollut samalla tavalla konkreettista kuin toisen maailmansodan aikaan eikä kuolemaa enää nähty, kun hautaustoimistot suorittivat kuolemanrituaalit. Päästiin siis pelkäämään kuolemaa abstraktiona, eikä se ollut enää arkeen tai omaan elämänpiiriin kuuluva asia.
Kaukainen kalma oman egon käyttöaineena
Suomalaisten käsitys kuolemasta on säilynyt etäisenä sotien jälkeisestä ajasta nykypäivään saakka. Pajarin mukaan nykymedioiden kuolemaa sivuavista aiheista, etenkin julkkisten haastatteluista, voi tehdä havainnon kuolemakäsityksen välineellistymisestä. Tätä hän pitää yhtenä etäännyttämisen muotona.
–Toisen ihmisen kuolema nähdään oman henkisen kasvun välineenä, egon käyttöaineena. Surusta pitää selvitä ja selviytyjä on aina sankari, mikä tekee toisen ihmisen merkityksen välineelliseksi.
Tutkijan mielestä julkisuudessa on harvemmin esillä sellaista repivää surua, josta ei toivu.
–Onko kuolemakin vain väline, jonka avulla ihmisestä tulee yhä menestyvämpi ja onnellisempi?