Anni Olsbo in­nos­taa mui­ta­kin liik­ku­maan – 87-vuo­tias ke­mi­läi­nen lenk­kei­lee joka päivä, satoi tai paistoi

Anni Olsbo käy kävelyllä joka päivä. Liikunta on kuulunut 87-vuotiaan naisen elämään aina.
Anni Olsbo käy kävelyllä joka päivä. Liikunta on kuulunut 87-vuotiaan naisen elämään aina.

Anni Olsbolle liikunta on tärkeä osa elämää. Kemin Takajärvellä asuva 87-vuotias Olsbo käy lenkillä vähintään kaksi kertaa päivän aikana. Kesällä ja talvella. Satoi tai paistoi.

Kaksi kertaa viikossa hän käy rollaattorinsa kanssa keskustassa vajaan kolmen kilometrin päässä. Joka toinen päivä hän vierailee Peurasaaren hautausmaalla edesmenneen Jouko-puolison haudalla.

Vuonna 1932 syntynyt Olsbo muutti perheensä kanssa Alavudelta Kemiin, jonne postivaunun kuljettajana toimiva isä sai siirron. Perhe asui ensin Peurasaaressa ja muutti sitten Tervaharjulle. Alue oli tuolloin rakentamatonta metsää ja karjan laidunniittyjä. Olsbon perheen talo sijaitsi ihan keskellä metsää auraamattomien teiden päässä.

Annilla oli viisi veljeä ja hän oli ainoa tyttö. Olsbo on liikkunut paljon pienestä saakka.

– Juoksin päivät pitkät metsässä. Söinkin siellä ketunleipää, kuusenkerkkiä ja marjoja. Talvisin hiihdimme ja rakensimme veljien kanssa hyppyrimäkiä.

Alta kymmenvuotiaana Olsbo asui kaksi vuotta Ruotsissa Åren lähellä. Lapseton pariskunta olisi halunnut tytön asumaan luokseen, mutta Anni halusi palata kotiin. Hänelle oli syntynyt pikkuveli.

Kouluaikana Olsbo oli rämäpää.

– Tytöt ja pojat olivat eri kouluissa. Pojat tulivat usein nurkan takaa lumipallojen kanssa ja heittelivät meitä tyttöjä. Tytöt kysyivät, mitä voisimme tehdä. Kerran suojasäällä otimme mukaan lumipalloja. Nurkan takaa tuli poika, jonka sieppasin lumihankeen. Sen jälkeen pojat haukkuivat minua amatsooniksi.

Olsbon veljet ovat jo edesmenneitä, mutta heistä on jäänyt lämpimät muistot. Veljet suojelivat ja yrittivät vähän vahtiakin häntä.

– Monet veljien kaverit pyysivät elokuviin, mutta sanoin, etten lähde. Sehän olisi kuin veljien kanssa olisi lähtenyt, hän nauraa.

Jouko oli kuitenkin veljien tuttuja. Hänet Anni tapasi ensimmäisen kerran kuinkas muuten kuin liikunnallisissa merkeissä.

– Hän oli palomies, ja itse kävin luistelemassa paloaseman vieressä olevalla luisteluradalla. Katsoin ensin, että onpa leuhkan näköinen jätkä, mutta hän osoittautuikin mukavaksi mieheksi.

Olsbot menivät nuorena naimisiin ja he asuivat Peurasaaressa omakotitalossa.

– Kun isäntä meni huonoon kuntoon, niin muutimme Takajärvelle kaksioon. Tämä on mukavaa aluetta, täällä on pururadat ja hiihtoladut lähellä.

He liikkuivat paljon: Jouko pelasi jalkapalloa ja lentopalloa, Anni kävi uimassa. Yhdessä he lenkkeilivät, pyöräilivät ja ulkoilivat.

Jouko sairasti alzheimerin tautia seitsemän vuotta. Anni uskoo, että miehen sairaus kääntyi pahempaan suuntaan sen jälkeen, kun mies joutui syömään vahvoja särkylääkkeitä vaivoihinsa.

Olsbon edesmennyt mies Jouko oli myös urheilullinen. He tapasivat luistelukentällä.
Olsbon edesmennyt mies Jouko oli myös urheilullinen. He tapasivat luistelukentällä.
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Annillakin on ollut vaivoja selkänsä vuoksi. Hän työskenteli useissa kemiläisissä kaupoissa. Myi muun muassa lihaa, myöhemmin naisten vaatteita. Selkävaivojen vuoksi hän joutui jäämään eläkkeelle viimeisimmästä työpaikastaan Bombuksesta.

– En kyennyt enää kumartelemaan asiakkaiden helmoja laittamaan, hän kertoo.

Selkävaivoja hänellä on ollut lapsesta saakka.

– Ei niitä silloin tutkittu. Toinen ja kolmas nikamani ovat kiinni ja lisäksi minulla on osteoporoosi. Mutta olen tottunut kipuun enkä halua käyttää lääkkeitä. Lääkärikin on kehottanut kävelemään mahdollisimman paljon, että veri kiertää paremmin.