Historiantutkimus on muutakin kuin sotien ja suurmiesten vaiheiden kuvailua. Lasten elämä ja kasvatus ovat yhä suuremman kiinnostuksen kohteina. Vanhoja myyttejä lasten elämästä on rikottu ja uusia tietolähteitä kaivettu esiin.
- Itse törmäsin lasten kasvatukseen, kun tutkin väitöskirjaani varten noitavainoja. Lähteistä tuli ilmi paljon lapsiin liittyviä asioita, kertoo akatemiatutkija Raisa Maria Toivo Tampereen yliopistosta. Hän on tutkinut erityisesti Ruotsin vallan aikaa ja kasvatusta 1600–1700-lukujen Suomessa.
Toivolle ovat tuttuja vanhat käsitykset, joiden mukaan lapsuus oli erittäin ankeaa aikaa.
- Vielä 1970-luvulla ajateltiin, että ennen valistusta lapsia pidettiin pikkuaikuisina, jotka olivat puutteen oloissa aikuisten rasitteena ja joista piti piiskata ajoissa synti pois. Uudempi tutkimus kuitenkin lähtee siitä, että lapsiin kiinnyttiin ja heidän kanssaan vietettiin aikaa.
Todisteita löytyy vaikkapa ihmekertomuksista, joissa lasten parantumisen eteen uhrattiin omaisuutta ja suoritettiin erilaisia rituaaleja. Näissä tarinoissa oli aina onnellinen loppu.
Lapsista täytyi pitää huolta
Lapsuustutkijoiden ongelmana on ollut puute lähteistä. Lasten haastatteluita ja päiväkirjoja ei ole käytössä. Myös muita esimodernin ajan jälkiä lapsista, kuten leluja ja kuvia, on säilynyt vähän, kertovat Sari Katajala-Peltomaa ja Ville Vuolanto kirjassaan Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla (Gaudeamus).
Tutkijat ovat löytäneet lasten elämästä muita lähteitä, kuten oikeuksien asiakirjoja. Käräjillä on käsitelty esimerkiksi lapsille tapahtuneita onnettomuuksia ja etsitty niihin syyllisiä.
Tuomiokirjoista löytyy viitteitä myös muusta huolenpidosta. Noitakäräjillä voitiin syyttää naisia siitä, että he olivat tehneet laitumella taikoja kuten puhaltaneet torveen, sytyttäneet kynttilöitä ja kilkuttaneet kelloja. Naiset monesti myönsivät teot, mutta sanoivat niiden syyksi mukana olleiden lasten huvittamisen. Useimmat vapautettiin tällä perusteella tai heille tuomittiin pienet sakot.
Toivo muistuttaa, että paljon lapsia kuoli jo pienenä. Äitejä arvostettiin, jos he saivat lapsensa leikki-ikään asti. Hyvän äidin merkki oli myös se, että hän opetti lapsilleen karjanhoitoa.
Joka vitsaa säästää...
Vaikka lapsista huolehdittiin, kasvatuskeinot olivat nykyaikaan verrattuna erilaisia. Suhtautuminen kuritukseen ja myös väkivaltaan oli tyystin toinen. Ne olivat osa hierarkian ylläpitämistä ja myös osa oppia sekä työntekoa, kirjoittavat Katajala-Peltomaa ja Vuolanto.
- Perheissä kurittaminen nähtiin rakkauteen kuuluvana velvollisuutena. Sitä pidettiin kuitenkin kasvatustappiona ja häpeänäkin, mainitsee akatemiatutkija Toivo.
Tärkein kasvatusoppi saatiin katekismuksesta, jonka mukaan lasten oli menestyäkseen oltava kuuliaisia Jumalalle, vanhemmilleen ja ylemmilleen. Yhteiskunta oli vanhoja tapoja ja työmenetelmiä säilyttävä. Toisaalta uusiakin ajatuksia tihkui esiin. Rautaisia työkaluja kehitettiin, ja viljelyyn ja karjanhoitoon tuli uusia menetelmiä.
- Ristiriitaa syntyi siitä, miten edistysaskeleita otetaan käyttöön, kun kaiken pitää pysyä samana ja vanhempien tapa on ainoa oikea. Yksi ratkaisu oli, että papit ottivat roolin auktoriteetteina. He saarnasivat vaikkapa siitä, mikä on oikea tapa istuttaa omenapuita tai kerätä lehmän lantaa lannoitteeksi.
STT, TARJA REPO
Menneinä vuosisatoina valtaosa lasten kasvatuksesta ja oppimisesta tapahtui muualla kuin koulun penkillä. Työnteko alkoi jo varhain, ja päivät olivat pitkiä. Toisaalta työ oli tärkeä osa arkea, kasvatusta ja koulutusta.
Pieniä lapsia hoidettiin vanhempien työn lomassa.
– Usein jo viisivuotiaat alkoivat tehdä pieniä aputöitä kuten viedä eväitä ja työkaluja pellolle. Pari vuotta myöhemmin lähdettiin marjastamaan ja paimeneen sekä vahdittiin pienempiä sisaruksia, kuvailee historiantutkija Raisa Maria Toivo.
Jopa alle 10-vuotiaat lapset saattoivat hoitaa kruunun virkamiesten kyydityksiä, jotka kuuluivat talonpoikien velvollisuuksiin. Virkamiehet tosin eivät olleet aina tyytyväisiä lasten suorituksiin, jos vaikka huono keli tuotti kiusaa. Talonpojat eivät kuitenkaan halunneet pitää täysi-ikäistä työmiestä odottelemassa tuntikausia kyyditettäviä.
13–15-vuotiaita pidettiin jo työikäisinä. Isännät alkoivat maksaa veroa 15-vuotiaasta työntekijästä, kuten oli tapana.
Siinä missä nuoruusaika nykyisin pitenee, ennen huoletonta nuoruutta saivat viettää lähinnä eliittiin kuuluvat nuorukaiset. Sari Katajala-Peltomaa ja Ville Vuolanto kertovat teoksessaan Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla, että nuoruuteen toki kuuluivat hulvattomuudet, ihastumiset ja biologiset muutokset, mutta nuorisokulttuurin käsitettä ei tunnettu.
Nuoruutta ei nähty itsenäisenä ajanjaksona saati ihannoitu. Nuoruusriennot katkesivat jo varhain leivän hankkimiseen, avioliittoon ja muihin velvollisuuksiin.