250 000 jonotti tuu­les­sa ja tuis­kus­sa hel­sin­ki­läi­seen hit­ti­mu­seoon – Tois­taa­ko uusi näyt­te­ly kä­vi­jäih­meen? "Pik­ku­lap­set­kin saat­ta­vat in­nos­tua"

Huoneen täyttävä vihreä omena tuijottaa taustalla, kun professori-kirjailija Jukka Kemppinen lausuu painokkaat sanat.

– Kirjoita sinne lehteen, miksi Amos Rexiin kannattaa nyt tulla. Täällä saa nauraa!

– Nauraminen on ihan järkevä ja oikea tapa suhtautua René Magritten teoksiin. En tietenkään tarkoita väheksymistä, vaan että teokset ovat huvittavia.

Kemppinen saattaa hyvinkin olla Suomen monipuolisin kulttuuripersoona: oikeusoppinut, kulttuurihistorioitsija, kirjailija, suomentaja... Kaiken muun ohessa hän on suuri Magritte-fani.

Se on oiva syy kutsua Kemppinen katsastamaan surrealismin merkkihahmon näyttely ennen kuin valtavat yleisöjoukot lasketaan sisään.

Niin, eiköhän väkeä taas riitä tulvaksi asti. Amos Rexin avajaisnäyttelyn – videotykeillä luodut ihmemaat – näki syksyllä yli neljännesmiljoona ihmistä. Ne sitkeimmät ja seurapiirirakkoisimmat jonottajat.

Magritte-näyttely on jotakin ihan muuta, mutta Kemppisen mielestä oiva jatko.

– Magritten teoksista voi pitää ilman sanottavia ennakkotietoja ja taidehistoriallisia sulkeisia.

– Pikkulapsetkin saattavat innostua. Hehän leikkivät joka tapauksessa surrealistisia juttuja. Kenkä päässä on aivan luonnollinen asia.

Knallipäät oudoissa maisemissa

Belgialainen René Magritte (1898–1967) on taiteen supervaikuttaja, vaikkei ehkä aivan yhtä kuuluisa kuin surrealistikollegansa Salvador Dalí.

– Dalí tunnetaan, koska hän oli hupsuin ja meni pisimmälle. Se ei tietenkään tarkoita, että Dalí olisi ollut joukon merkittävin taiteilija, Kemppinen sanoo.

Molemmat surrealistit loivat itsestään brändin. Dalí muistetaan viiksistään, Magritte knallipäisestä pikkuvirkamieshahmostaan.

Poliittisesti ja taiteellisesti radikaali belgialainen pukeutui äärimmäisen sovinnaisesti, eleli keskiluokkaisessa lähiöasunnossa ja maalasi puku päällä omia näköishahmojaan mitä kummallisimpiin tilanteihin.

Kuin suoraan Tintistä

Kemppinen innostuu, kun hänelle huomauttaa yhdennäköisyydestä: Magritten knallipäät muistuttavat Dupontia ja Dupondia, Tintti-sarjakuvan koomisen tärkeilevää poliisikaksikkoa.

Tämäkin aihe on Kemppiselle läheinen. Hän kun on suomentanut yli 200 kirjaa kaikkiaan yhdestätoista kielestä – yhtä innokkaasti George Orwellin esseitä kuin belgialaisen Hergén Tintti-sarjakuvia.

Juristi Kemppisen syytä on sekin, että kapteeni Haddock haukkuu juovuspäissään ihmisiä advokaateiksi.

Knallipääukkelit liittyvät Kemppisen tulkinnan mukaan Belgian byrokraattis-provinsiaaliseen mentaliteettiin. Samalla ne ovat vain yksi esimerkki Magritten ja sarjakuvan yhteyksistä.

Kemppinen pani asian merkille jo 1970-luvun alussa reissatessaan Brysselissä. Päivisin hän osteli Lucky Luken tapaisten sarjakuvien julkaisuoikeuksia Suomeen. Illat kuluivat museoissa Magritten teoksia hämmästellessä.

– Sarjakuvamaisuuksien bongailu on oikein hyvä tapa lähestyä Amos Rexin näyttelyä, Kemppinen rohkaisee.

Psykiatri innostui omenista

Emme ole näyttelyn ainoita ennakkokatsojia. Kutsuttujen joukosta tupsahtaa harmaapäinen nainen puristamaan Jukka Kemppisen kättä.

– Tiesitkö, että Martti Siirala analysoi Magrittea psykiatrian luennoillaan. Varsinkin kaikki omena-aiheiset teokset olivat hänelle tärkeitä, nainen selittää.

Siirala oli aikoinaan suomalaisen psykoanalyysin johtohahmoja. Eikä suinkaan ainoa, joka on omistanut aikaa ja vaivaa Magritten teosten salaisuuksien avaamiseen.

Tulkittavaa riittää, koska taiteilija itse kavahti teostensa selittämistä. Se on kuitenkin varmaa, ettei hän maalannut esineitä perinteen mukaisiksi symboleiksi.

– Tuhat vuotta asiat olivat selviä. Jos ikkunalaudalle oli maalattu appelsiini, se symboloi toivoa ja rakkautta, Kemppinen sanoo.

– Surrealismi rikkoi tämän kaiken ja antoi esineille itseisarvon.

Yhdistele yllättävästi, saat värinöitä

Kemppinen selittää tyylisuunnan ajattelua:

– Äijä ja vihreä omena eivät ole tarpeeksi mielenkiintoisia erikseen. Mutta kun ne yhdistää, tuleekin jännät vibat.

Syvämietteiset tulkinnat eivät tietenkään ole kiellettyjä. Magrittea itseään kiinnosti filosofia, ja hän uskoi, että "maailman mysteeriä" voi avata surrealismin konstein.

Taiteen oli määrä tuottaa ravisuttava runollinen vaikutus ja vapauttaa ihmisiä pikkuporvarillisen ajattelun, rotuoppien, nationalismin ja militarismin kahleista.

"Surrealismi perää valve-elämälle samaa vapautta kuin minkä koemme unissamme", Magritte julisti.

Nykymaailma on silkkaa surrealismia

Jukka Kemppinen keksii monta syytä intoilla surrealismista. Sen jälkiä näkyy nykykulttuurissa Jari Tervoa ja Kari Hotakaista myöten.

Myös politiikka ja talous kylpevät surrealismissa.

– Ajattele nyt vaikka Putinia ja Trumpia hahmoina. Tai vaikka Trumpin ihan liian pitkää ja näkyvää kravattia!

Magrittelle Kemppinen vyöryttää kehuja kehujen perään. Kunnes kohdataan piirrosversio taiteilijan kuuluisimmasta "sanamaalauksesta" Kuvien petos.

Siis siitä ikoniseksi muuttuneesta teoksesta, missä näemme käyrävartisen piipun ja tekstin "Ceci n'est pas une pipe" (Tämä ei ole piippu).

Kemppinen nappaa taskusta oman tavaramerkkinsä, suoravartisen piipun.

Ei, Kemppinen ei kiistä teoksen filosofista viestiä. Kuva toki on kuva ja todellisuus toinen juttu.

Sen sijaan hän antaa ymmärtää, ettei Magritte savukemiehenä ymmärtänyt piiputtelun hienouksia.

– Suoravartinen maistuu paljon paremmalta!