Kolumni

Ylistä teosta, älä tekijää – miten nauttia taiteesta, jos tekijä paljastuu mätämunaksi?

Aineen taidemuseon amanuenss

-

1980–luvun tärkein brittiyhtye oli The Smiths. Edustin tuolloin bändin etuoikeutettua kuulijakuntaa; olinhan vakavamielisyyteen ja kaukokaipuuseen taipuva hiljainen ja synkeä teini, johon maanpäällisen elämämme kiperimmistä kysymyksistä laulava keulahahmo Morrissey vaikutti syvästi. Vaikka antithatcherismi ja Manchesterin koululaitoksen ongelmat saattavatkin kuulostaa kaukaisilta aiheilta suomalaisteinin arjessa, levy Meat is Murder toi lohtua; joku jossain tunsi samoin.

Miten kestää ajatusta, että ihailemani taiteilija edustaa puheessaan jotain itselleni täysin päinvastaista? Kiusallisen kysymyksen äärelle on kanssani ajautunut moni, kun maailmanluokan tekijöistä on viime vuosina paljastunut toinen toistaan tuomittavampia tapauksia. Moninaiseen joukkoomme mahtuu kelvottomia.

Jonotin miljoonien muiden tapaan nähdäkseni Picasson näyttelyn Love, Fame, Tragedy Lontoossa vuonna 2018. Näyttely oli suurmenestys – olihan Picasso taiteessaan nero. Kylläkin myös julma ja tunnekylmä ihmishirviö. Picasson työtä ylistettiin jo elinaikanaan.  Nero vain ei tunnistanut eroa itsensä ja työnsä välillä.

Miten kestää ajatusta, että ihailemani taiteilija edustaa puheessaan jotain itselleni täysin päinvastaista? Kiusallisen kysymyksen äärelle on kanssani ajautunut moni, kun maailmanluokan tekijöistä on viime vuosina paljastunut toinen toistaan tuomittavampia tapauksia. Moninaiseen joukkoomme mahtuu kelvottomia.
Virpi Kanniainen

Olen joutunut uudistamaan suhtautumistani Morrisseyhin.  Eriarvoisuutta, ylikuluttamista ja eläinteollisuutta musiikkinsa kautta kiivaasti vastustanut Morrissey on noussut viime vuosikymmeninä otsikoihin muissa merkeissä. Rasististen möläytyksiensä kautta hän on paljastunut uudistusta ajavasta kiivastelijasta vanhaan takertuvaksi, umpimieliseksi jääräksi.

Pahat teot tulee aina tuomita, mutta miten nauttia taiteesta, jos tekijä paljastuu mätämunaksi? Voiko taiteen erottaa tekijästään – onhan toinen aineeton, ehkä jopa ikuisesti elävä, toinen fyysinen ja kuolevainen? Jos teos ei ole sama asia kuin sen tekijä, onko väliä, mitä sen tekijä tekee taiteensa ulkopuolella. Nouseeko taide ihmisen yläpuolelle?

The Smithsin tarina päättyi 1987 bändin hajoamiseen ja Morrisseyn siirtymiseen soolouralle. Silti pirteän melodinen, mutta sanoitukseltaan synkkääkin synkempi There is a Light That Never Goes Out vuodelta 1986 soi Spotifyn mukaan soittolistani kärjessä edelleen vuonna 2019. Romantiikka, joka liittyy kuolemaan kaksikerroksisen bussin alle jäämällä, ei ole menettänyt vaikutustaan.

P. S. Minulla on taito, josta harva tietää; olen pistämätön 1980–luvun brittiläisessä populaarimusiikissa. Jos joudut tietovisassa näiden kysymysten äärelle, älä epäröi kääntyä puoleeni. Todennäköisesti osaan auttaa.