Kolumnit

Kolumni: Orastavan aikuisen murrosikä

Kaisa-Reetta Seppänen

Suomalaiset nuoret ovat hukassa. Selailin vastikään Elina Marttisen väitöskirjaa, jossa hän tutkii suomalaisten nuorten identiteetin rakentumista aikuistumisen kynnyksellä. Huimalla 40 prosentilla tutkimukseen osallistuneista yli 20-vuotiaista nuorista aikuisista oli jokseenkin selkiytymätön identiteetti.

Identiteetin kanssa kipuilivat eniten ne nuoret, joiden tavoitteet olivat sidoksissa omaan identiteettiin, eivätkä suoranaisesti kohdistuneet konkreettiseen tekemiseen tai sosiaalisiin suhteisiin.

Oman itseyden kaiveleminen ei ole yllätys yksilöllisyyttä korostavassa ajassa, mutta liika itseen keskittyvä ajattelu aiheutti nuorissa murehtivan sävyisen kierteen omasta itsestä, joka saattoi ottaa masennuksen ja uupumuksen piirteitä.

Nuoruus on venynyt, ja nuoruuden ja aikuisuuden välille on tullut niin kutsuttu orastava aikuisuus. Tässä lokerossa identiteettikriisiä podetaan eniten.

Jos olisin osallistunut Marttisen tutkimukseen, kuuluisin heittämällä tuohon neljäänkymmeneen prosenttiin. Identiteetin kanssa on tullut kipuiltua monta vuotta. Kipuilun havaitseminen ja myöntäminen itselleen on ensiarvoisen tärkeää ja ensi askel paremmin voivan arjen löytämistä.

Ehkä orastavaa aikuisuutta voisi miettiä ihmisen toisena murrosikänä, jossa muutoksen kohteena ei ole niinkään fyysisyys, vaan psyyke.

Vaikka Marttisen tutkimus ehdottaa konkreettisia tavoitteita avuksi vahvemman identiteetin rakentamiseen, haluaisin miettiä myös tavoitteettomuutta.

Tavoitteellisuus ja pieni ponnistelu omien saavutusten eteen on tärkeää. Näyttää kuitenkin siltä, että tänä päivänä tavoitteita pitäisi olla aivan kaikessa: urassa, kodissa, harrastuksissa, ihmissuhteissa.

Jokaisesta elämän osa-alueesta kehkeytyy identiteettiin sidottu täydellisyysprojekti. Näin stressitasot ja huoli oman itsen pärjäämisestä kasvavat.

Kun sosiaalisessa mediassa ruudulle lävähtävät toisten intohimoammatit ja pumpulielämät, nakkaavat ne hienoa sokeria oman elämän rattaisiin.

Sitä alkaa väkisin miettimään, että jos en löydäkään suurta intohimoa, jonka käännän uraksi, epäonnistunko elämässä?

Et epäonnistu. Jotkut tietävät lapsena tulevansa lääkäreiksi tai tanssijoiksi, toiset eivät. Koko identiteettiään ei tarvitse sitoa työminään, eikä koko elämää tavoitteellistaa.

Tekeminen tekemisen ilon vuoksi on tärkeää, eikä kaikista harrastuksista tarvitse tehdä ammattia.

Oikein hyvää murrosikää ja tavoitteetonta kesää!

Kirjoittaja on taantuva identiteettikriiseilijä.


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös