Lukemisto

Vuoden helmet: Saksalainen sotilaskarkuri tekeytyi kuuromykäksi ja hyppäsi pyörän selkään mukanaan rovaniemeläinen tanssijatar – siitä alkoi Hansin ja Lean hurja pako kohti uutta elämää

Valitsimme vuoden 2018 mielenkiintoisimpia tarinoitamme uudelleen luettavaksi. Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 1.9.2018.

Eleonora Gröningenin albumi
Sotilaskarkuri Hans ja tanssijatar Lea pakenivat Rovaniemeltä Ruotsiin syyskuussa 1944. Lähes 10 vuotta myöhemmin heistä tuli aviopari Gröning.

Sotilaskarkuri Hans ja tanssijatar Lea pakenivat Rovaniemeltä Ruotsiin syyskuussa 1944. Lähes 10 vuotta myöhemmin heistä tuli aviopari Gröning.

Risto Pyykkö

Niesintietä huristava ohittaa kiven viiden metrin päästä. Syliä suurempi lohkare makaa melkein tienpenkalla Rovaniemen pohjoisreunalla, Tiaisen kylästä länteen.

Kivessä on saksankielinen kaiverrus, jonka jäkälät ovat kirjoneet 70 vuoden aikana niin, ettei sanoista saa enää selvää. Onneksi aikaisemmat kävijät ovat ottaneet ne talteen.

Liebesgruß vom ewigem Sommer mit Lea.

Vapaa suomennos voisi kuulua näin: Terveiset ikuisesta rakkauden kesästä Lean kanssa.

Tekstin kaiversi kiveen Saksan armeijan korpraali Hans Gröning. Lea oli läheisen Heinäsen talon ainoa tytär ja sotilasta 17 vuotta nuorempi.

Rakastuneet viipyivät tällä kivellä kesällä 1944.

Sen jälkeen he lähtivät pakomatkalle, joka tuntui silloin yhtä mahdottomalta kuin ikuinen rakkaus.

Hans oli sotilaskarkuri. Hänet ammuttaisiin tavattaessa.

Jussi Leinonen

Kesällä 1944 tehty kaiverrus ei erotu enää kivestä.

Alkujaan Hans Gröning oli Johan Ivan Ivanovic Gröning.

Hän oli syntynyt vuonna 1903 perheeseen Mihaillivkan alueella, joka on nykyään eteläistä Ukrainaa. Siellä saksalaislähtöinen suku viljeli maata tuhansien muiden Mustanmeren saksalaisten tavoin.

Wanjaksi kutsutun pojan lapsuus oli loppunut lyhyeen vuonna 1914, kun isä-Johan oli viety etnisissä puhdistuksissa Siperiaan.

Muu perhe, mukaan lukien 11-vuotias Wanja, oli karkotettu Itämeren rannikolle Instenburgiin. Kaupunki oli vuoteen 1945 saakka osa Saksaa ja historiallista Itä-Preussia, ennen kuin Neuvostoliitto sai sen sotasaaliina, nimesi ikivanhan hallitsijakaupungin Königsbergin Kaliningradiksi ja Instenburgin Tšernjahovskiksi.

Sekavissa oloissa poika oli eksynyt perheestään ja päätynyt ensimmäisen maailmansodan melskeissä lopulta kauas itään. Hän kertoi myöhemmin teeskennelleensä venäläistä poikaa ja päässeensä apulaiseksi metsästäjälle, joka oli pitänyt hänet hengissä sodan ja Venäjän vallankumouksen yli.

Täydeksi vartuttuaan poika oli paennut Neuvosto-Venäjältä ja löytänyt kuin löytänytkin tiensä rajan yli länteen ja Instenburgiin, sukulaistensa luo.

Siellä hän oli opiskellut mekaanikoksi ja ehtinyt tehdä töitä vuosia, ennen kuin käsky oli käynyt Adolf Hitlerin armeijaan toisen maailmansodan alkaessa.

Eleonora Gröningenin albumi

Korpraali Hans Gröning palveli Saksan armeijaa mekaanikkona, autonkuljettajana ja tarkastajana Jäämerentiellä, ennen kuin karkasi.

Myös Lea oli nähnyt paljon elämää rovaniemeläisen syrjäkylän tytöksi.

Hänen vanhempansa August ja Anna Heinänen olivat tehneet pienen pesämunan Amerikan-siirtolaisina Maynardissa, Massaschusettsissa. Perhettä perustaessaan he olivat palanneet Suomeen ja Saarijärvelle, jossa esikoistyttö oli syntynyt kesällä 1920 – vain joitakin viikkoja maahantulon jälkeen. Siksi Lea saattoi sanoa itsestään myöhemminkin: "Made in USA."

Pari vuotta myöhemmin perhe oli suunnannut Lappiin ja Heinäset ryhtyneet kauppiaiksi. Kun Suomi oli saanut Petsamon ja 531 kilometriä pitkä Jäämerentie valmistunut Rovaniemeltä Liinahamarin satamaan saakka, bisnekset olivat laajentuneet kuljetukseen.

Kotinsa Heinäset olivat perustaneet Rovaniemeltä noin 60 kilometriä pohjoiseen, vähäisen sivutien varteen Pikku-Venejärven rannalle.

Lea Heinänen oli ollut 18-vuotias kohdatessaan ensirakkautensa, eteläsuomalaisen nuorukaisen. Sitten talvisota oli vienyt sulhasehdokkaan rintamalle ja Lean Ruotsiin, piikomaan ja pakoon puna-armeijaa.

Rakastuneet olivat olleet tiiviissä kirjeenvaihdossa, kunnes Lea ei ollutkaan saanut enää vastauksia. Hän palasi Ruotsista Helsinkiin etsimään sulhastaan, jota ei löytynyt: merellä palvellut sotilas oli vajonnut pohjaan laivansa mukana.

Jälkipolvien mukaan Lea muisteli ensirakkauttaan kaihoten läpi elämän.

Hänellä oli toinenkin haave, jonka toteutuminen jäi matkalle: työ näyttämöllä.

Sorea ja sielukas nainen tunsi vetoa esiintymiseen. Ankeina sotavuosina sellaisesta puhuminen ei olisi tullut vanhempien edessä kuuloonkaan, kun muu talonväki teki ankaraa työtä aseissa ja kotirintamalla.

21-vuotiaana Lea oli päässyt maistamaan estradielämää: hän sai tanssijattaren pestin viihdytyskiertueella. Hän kävi esiintymässä rintamallakin ja ainakin kerran Pohjanhovissa, josta tuli jatkosodassa saksalaisten upseerien kantapaikka.

Sitten hän oli saanut silmätulehduksen, joka oli äitynyt niin hankalaksi, että oli pakottanut hänet syrjään kiertueelta ja palaamaan alkuvuodesta 1944 Rovaniemelle.

Tulehtuneesta silmästä tuli hänen kohtalonsa.

Eleonora Gröningenin albumi

Lea Heinänen halusi näyttelijäksi. Hänen jäämistössään on kuvia sotavuosilta, jolloin hän tanssi, lauloi ja näytteli viihdytyskiertueella.

Kesällä 1941 alkanut jatkosota oli tuonut Pohjois-Suomeen yli 200 000 saksalaista.

Heidän joukossaan oli ollut Hans Gröning. Tullessaan hän oli ollut lähes 40-vuotias, kokenut mekaanikko, joka oli saanut tulikasteensa maailmansotaan Puolan rintamalla.

Lapissa hän oli siirtynyt konepellin alta pian ohjaamoon. Gröningistä oli tullut henkilökohtainen autonkuljettaja sotilaslääkärille, joka oli komennettu Rovaniemen pohjoispuolelle.

Lappilaisten suhde saksalaisiin oli sodan alettua mutkaton: siviilit ottivat vieraista sen hyödyn minkä saivat. Lääkärin kohdalla se tarkoitti, että paikalliset hakeutuivat hänen hoitoonsa tilaisuuden tullen.

Tiaisen kylässä sotilaslääkäri oli saanut eteensä vaalean naisen, jonka toista silmää peitti lappu.

Yhdelläkin silmällä potilas oli pannut merkille lääkärin autonkuljettajan. Tumman, kapeakasvoisen korpraalin, jonka vähän totisesta olemuksesta löytyi pian toinen, hilpeämpikin puoli. Lea huomasi Hansin nauravan usein ja samanlaisille asioille kuin hän.

Lappi oli jatkosodassa monin paikoin saksalaisten vankileirien saaristo. Yksi pienimmistä nousi Niesintien varteen, Heinäsen talon maille.

Hans Gröning sai käskyn leirin vartijaksi loppuvuodesta 1943. Puolen vuoden komennus teki hänestä ja Lea Heinäsestä parin.

Saksan sotaretki oli epäonnistunut surkeasti rintaman pohjoisimmalla nurkalla.

Koko jatkosodan aikana sen joukot olivat päässeet Sallassa ja Petsamossa vain joitakin kymmeniä kilometriä itään. Sekin oli maksanut viisinumeroisen luvun kaatuneita. Tappion häämöttäessä sodanjohto oli alkanut jo 1943 suunnitella saksalaisten joukkojen vetämistä pois pohjoiselta itärajalta.

Synkkä lohduttomuus oli vallannut Hans Gröningin.

Hän ei kuulunut Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen, eikä liputtanut Hitlerin hallinnolle yhtään enempää kuin sotilaan oli pakko. Koko natsiaate oli tuntunut vastenmieliseltä alkuunsa.

Nyt hän oli lopen väsynyt sotaan, eikä nähnyt ympärillään muuta iloa kuin vaalean, eloisan naisen, joka oli purjehtinut hänen elämäänsä vankileirin liepeillä.

Ikuisen rakkauden kesänä hän kertoi tunteistaan Lealleen. Siitäkin, miten epätoivoinen oli ja valmis karkaamaan.

Tosin pako näytti yhtä toivottomalta.

Gröning tiesi hyvin, mikä oli sotilaskarkurin palkka Saksan armeijassa: pikaoikeudenkäynti ja kuolema teloituskomppanian edessä. Ankaran kurin armeijassa omia oli ammuttu vähemmästäkin, vaikkapa vain perunavarkauksista.

Kaiken lisäksi hänellä oli Saksassa perhe – vaimo ja kolme lasta. Palaisiko hän heidän luokseen? Sotavuosina ajatus oli muuttunut etäisemmäksi.

Myös Lea Heinäsellä elämä haki suuntaansa.

Kesällä 1944 hän oli avioitunut suomalaisen sotilaan kanssa. Vanhempiensa painostamana – niin hän itse kertoi myöhemmin.

Taustalla saattoi olla toimentuloonkin liittyviä syitä. Vihitty vaimo sai kotirintamalla sotakuukausipalkkaa. Myös sotilaalle avioliitosta oli etunsa: ukkomies pääsi lomalle helpommin kuin poikamies.

Miten tahansa, suomalainen sotilas ja Lea Heinänen oli vihitty avioon 14. heinäkuuta 1944.

Arto Heinäsen albumi

Gröningin perhe autoili Etelä-Ruotsista Rovaniemelle useita kertoja. Lea, poika Hans ja isä Hans kuvattiin Fordin ja teltan edessä 1950-luvun alussa.

4. syyskuuta Suomi taipui aselepoon ja Neuvostoliiton ehtoihin. Niihin kuului muun muassa saksalaisten karkottaminen maasta 15. syyskuuta mennessä.

Aikataulu oli mahdoton. Muiden mukana Hans Gröning tajusi, että sota jatkuisi, vastapuolia olisi vain yhden sijaan kaksi: venäläisten lisäksi suomalaiset, tutut aseveljet.

Se oli lopullinen sysäys lähteä.

Lean vanhemmat tuskin ilahtuivat tiedosta: kaksi tahoillaan naimisissa ollutta ihmistä suunnittelemassa yhteistä pakoa ja loppuelämää.

Mutta Heinäset tunsivat tyttärensä ja ymmärsivät, että toista kertaa he eivät puhuisi häntä ympäri.

– Jos aiotte tehdä jotain, teidän on tehtävä se nyt.

Aselevon seurauksena lappilaiset saivat käskyn valmistautua jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon.

Siinä vaiheessa, 6. syyskuuta 1944, Lea ja Hans olivat pyörien selässä ajamassa kohti Rovaniemeä.

Hans ei ollut tosin Hans, vaan virallisesti Arvo Eemeli Kallatsa.

Tämä oli Heinästen tuttu. Kuuromykkä, joka asui syytingillä synnyinkodissaan Niesissä ja jonka nimellä olevat paperit Lea oli onnistunut hankkimaan Hansilleen.

Peitetarinan mukaan karkuri esiintyisi suomalaisnaisen isoveljenä, joka ei puhuisi eikä kuulisi.

Lappi oli evakosta sekaisin. Asukkaat pakkasivat kiireellä ja valmistautuivat lähtöön tietämättä, olisiko kotiin enää paluuta. Saksalaiset valvoivat kulkuväyliä ja etsivät sotilaskarkureita muiden murheidensa ohessa. Korpraali Gröning ei ollut ainoa, jonka puuttuminen riveistä oli huomattu nopeasti.

Jotenkin Hansin ja Lean onnistui päästä Rovaniemelle ja edelleen kohti Kemiä, josta matkui jatkui Tornionjokivarteen, Ruotsin rajan tuntumaan.

He pysähtyivät yhteen taloon ja istuivat pirtissä, kun kello seinällä alkoi lyödä. Vaistonvaraisesti Hans käänsi päätään, minkä talon isäntä pani merkille.

– Tämä mieshän kuulee!

Lean onnistui selittää tilanne parhain päin, mutta vaara ei ollut suinkaan ohi.

Välillä Hansin oli varminta kulkea yksin, omia reittejään. Lea näki, miten saksalaiset pistelivät hangoilla heinäsuovia ja -latoja etsiessään karkureita. He eivät osanneet navettaan, josta Lea löysi rakkaansa piilottelemasta: tämän silmistä kuvastui suunnaton epätoivo.

Matka turvaan kesti lähes kaksi viikkoa.

Kun pariskunta ylitti viimein rajajoen Ylitorniolla 19. syyskuuta 1944, Lea huokasi raskaasti: yhtään pidemmälle he eivät olisi jaksaneet.

Seuraavana päivänä ruotsalainen konstaapeli Martin Palmklint sai pariskunnan eteensä Övertorneån poliisikamarilla.

Kaksisivuiseen kuulustelupöytäkirjaan hän merkitsi turvapaikkaa hakevan Hans Gröningin elämänvaiheet. Alkaen lapsuusvuosista Mustanmeren rannikolla ja päättyen siihen, miten korpraali oli vieroksunut natsismia, väsynyt sotaan ja lähtenyt lopulta väärillä papereilla karkuun mukanaan suomalaisnainen, josta tulisi hänen vaimonsa.

Hans Gröning ilmoitti kuulustelijalle senkin, että olisi heti valmis töihin Ruotsissa: autonkorjaajana tai -kuljettajana.

Se ei ollut niin yksinkertaista. Ensitöikseen Ruotsi lähetti hänet poliittisena pakolaisena leirille Vägershultiin, Etelä-Ruotsin Smålantiin. Vapautumisen jälkeenkin työnsaanti oli rajoitettua: viranomaiset eivät sallineet, että saksalainen sotapakolainen olisi hakenut niitä suuremmista kaupungeista.

Osin siksi Hans ja Lea asettuivat eteläiseen Smålantiin pieneen kuntaan, joka kantaa nimeä Älmhult.

Siellä touhusi jo nuori mies, joka oli aloittanut yrittäjäuransa 17-vuotiaana myymällä muun muassa täytekyniä ja nailonsukkia, ennen kuin oli siirtynyt huonekaluihin. Pian Ingvar Kamprad ja hänen Ikeansa tunnettiin vähän laajemminkin.

Uuden alun myötä perhe kasvoi poikavauvalla keväällä 1946. Isänsä mukaan hänet ristittiin Hansiksi. Lean sodanaikainen avioliitto oli päättynyt käytännössä saman tien kuin oli alkanutkin, mutta virallisesti ero suomalaisesta miehestä tuli voimaan vasta 1948.

Oli vain yksi asia, joka ei tuntunut järjestyvän: uusi kansalaisuus. Hans ja Lea saivat anoa sitä kuninkaalta monta kertaa, ennen kuin 1952 perheestä tuli virallisestikin ruotsalainen. Seuraavana vuonna Hans talutti Leansa vihille.

Pakomatka, joka tuntui monesti mahdottomalta, oli päättynyt onnellisemmin kuin he olivat uskaltaneet toivoa.

Uusi elämä ei katkaissut siteitä Tiaiseen kylään ja kotitaloon Pikku-Venejärven rannalla.

Perhe autoili pohjoiseen useita kertoja. He telttailivat, kyläilivät sukulaisissa, kävivät marjassa ja nousivat Niesintien varresta Käyrästunturille, joka oli ollut Lealle läheinen siitä lähtien kun hän oli lapsena kavunnut sinne ensi kertaa.

Ja sitten oli vielä yksi käymäpaikka, jota ei voinut jättää väliin.

Sitä varten Heinäsen talon pihasta piti kävellä kappaleen matkaa Niesiin päin. Siinä, männikössä tien vasemmalla puolella, on lohkare, jossa heidän rakkautensa on kiveen hakattuna.

Juttua varten on haastateltu Lea ja Hans Gröningin tytärtä Eleonora Gröningiä, Lea Gröningin veljenpoikaa Arto Heinästä sekä sotahistorian asiantuntijoita. Käytettävissä on ollut myös Hans Gröningin vaiheisiin liittyviä dokumentteja Ruotsin maahanmuuttovirastolta ja poliisilta.

Perhe juurtui Ruotsiin

Hans Gröning

Asui loppuelämänsä Etelä-Ruotsissa, Älmhultissa sekä Hemmeslövissä Båstadin liepeillä, ja työskenteli muun muassa hitsaajana sekä lasitehtaalla.

Kuoli 74 vuoden iässä 20. toukokuuta 1978 ja haudattiin lähelle kotiaan, Östra Karupsin hautuumaalle.

Kirjoitti viimeisinä elinvuosinaan muistelmansa saksankielisinä. Nyt tytär Eleonora Gröning on toimittanut ne ja lähettänyt englanninkielisen version kustantajalle.

Lea Gröning

Teki elämäntyönsä Ikealla, enimmäkseen huonekalujätin kotikaupungissa Älmhultissa mutta miehensä kuoltua myös ketjun Münchenin tavaratalossa Saksassa.

Oli elämänsä loppuun vahvasti suomalaismielinen ja seurasi synnyinmaansa asioita. Urheilukilpailujen aikaan innokas penkkiurheilija kaivoi aina kaapista esiin Suomen lipun.

Kuoli 92 vuoden iässä 16. tammikuuta 2013. Tuhka siroteltiin mereen vainajan toivomuksen mukaisesti.

Jälkipolvet

Gröningit saivat Ruotsissa kaksi yhteistä lasta. Hans Gröning (s. 1946) on ammatiltaan johtaja ja Eleonora Gröning (s. 1957) näyttelijä.

Jälkipolvensa kautta Hansilla ja Lealla on nyt kolme lastenlasta, kuusi lapsenlapsenlasta ja viisi lastenlastenlastenlasta. Seitsemän heistä kantaa sukunimeä Gröning.


Kommentit (3)

  • Tuurepoika

    Hieno, koskettava tarina!
    Näin se elämä tuo ja vie; elämän käsikirjoitusta ei tehdä edeltäpäin!

  • Nimetön

    Hieno tosi elämä.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös