Päiväkirja: Lapin kesässä ainoa varma asia on se, että aina joku valittaa

Todettakoon rehellisesti heti alkuun: tämä päiväkirja on omistettu sataprosenttisesti sääpurnaukselle. Koska sää, tuo suomalainen kiusallisen hiljaisuuden pelastus, on myös kiusallisen kirjoitusblokin pelastus.

Sää tuo esiin jotain olennaista ihmisluonnosta; se on empiirinen todiste siitä, että koskaan ei kelpaa ja aina joku valittaa.

Säästä purnaaminen on juurtunut kiinteäksi osaksi lappilaista tapakulttuuria ja mielenmaisemaa. Lapissa kukat kukkii nopeasti ja kaikki kaunis tahtoo kuolla ja tuon usein tuntenut oon raskahasti. Juhannuksena on aina räntäkeli, mutta silloin kun ei ole niin yksi kaatuu kokkoon ja toinen putoaa veneestä.

Kun pitkä, kuuma kesä viimein saapuu Lappiinkin, niin voi mikä ilon ja onnen päivä se onkaan! Jos viime vuonna toimiston seinät tarjosivat suojaa raekuuroilta, niin nyt sen suojiin käperrytään purnaamaan auringonpaahteesta ja naamahiestä. Entä muistatteko vielä kuuman kesän 2006? Varmasti muistatte, ette lämpöisten muistojen vuoksi vaan siksi, että tuolloin Valvomon hittibiisi Mikä kesä? traumatisoi kokonaisen sukupolven. Olihan se nyt ärsyttävän iloinen kipale.

Olen itse ehkä pahimman sortin purnaaja, sillä vilukissana olen jäänyt asumaan alueelle, jonka ilmaston koen useimmiten epämiellyttäväksi. Silti en voi ymmärtää, miksi ihmeessä kivikauden ihmiset alun perin asettuivat alueelle, joka on puoli vuotta kylmän ja pimeän peitossa ja jossa kesällä hyytävä tuuli meinaa viedä hiuksetkin päästä?

Minä vihaan tuulta. Mutta kuten kivikautiset esi-isäni (varmasti), näytän ammentavan heittelevästä säästä jotakin selittämätöntä melankolista kotiseuturakkautta. Ja onhan kahvihuoneessa purnaamisessa jotakin mukavan yhteisöllistä.