Vuoden helmet: Mie kaipaan sinua, terveisin äiti – Jenny Trastin hellä ja hyväntuulinen Jesse-poika hukkui kolmevuotiaana Muonionjokeen

Valitsimme vuoden 2018 mielenkiintoisimpia tarinoitamme uudelleen luettavaksi. Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 15.9.2018.

Jouni Porsanger
Keskustelu ammattilaisen kanssa auttoi Jenny Trastia käsittelemään raastavan ikävän ja katkeruuden tunteita. Sen ansiosta hän kykeni olemaan läsnä lapsille, joita ei ollut menettänyt.

Keskustelu ammattilaisen kanssa auttoi Jenny Trastia käsittelemään raastavan ikävän ja katkeruuden tunteita. Sen ansiosta hän kykeni olemaan läsnä lapsille, joita ei ollut menettänyt.

Sonja Huhtaniska

Makkarat tuoksuivat kauhean hyvälle. Kolmevuotias Jesse kierteli vaarin ympärillä ja tiedusteli malttamattomana, milloin ne ovat valmiita.

Kello oli viisi lauantaina. Jesse oli mummolassa isosiskon ja pikkuveljen kanssa, sillä Jenny-äiti oli töissä kaupassa ja isä hirvimetsällä. Elettiin syyskuuta 2010.

Paikalla oli runsaasti muutakin sukua. Mummo, eno, täti ja muut olivat sisällä. Jessen isosisko ja serkku istuivat pihakeinussa ja puhelivat keskenään.

Pitkästynyt poika sai luvan poiketa autotallin taakse, joen puolelle. Äidin lapsuudenkoti sijaitsi Muonionjoen rannalla Kolarissa.

Lapset tiesivät, että veden läheisyyteen ei pidä mennä ilman kaveria. He leikkivät hiekalla usein kaivosmiehiä.

Jesse vilahti nurkan taakse, näkymättömiin. Siellä hän jostakin syystä riisui hanskansa ja pudotti ne maahan. Siitä ne myöhemmin löytyivät.

Etsinnät alkoivat heti

Kun makkarat olivat kypsiä, vaari tajusi, ettei Jesse ollut palannut. Hän kiersi lähiympäristön ja kurkisti huolestuneena sisälle taloon. Poika ei ollut sielläkään.

Makkarat jäivät syömättä. Koko suku lähti välittömästi etsimään poikaa. Aikuiset ja isommat lapset katsoivat joka puolelta, jopa autojen peräkonteista.

– Jesse! JESSE!

Poika ei vastannut.

On ilmoitettava vanhemmille, joku aikuisista järkeili, ja soitettava hätänumeroon. Aivan sama vaikka hälytys osoittautuisi aiheettomaksi.

Kun Jenny kuuli Jessen kadonneen, hätäännys iski heti. Poika oli vasta kolmevuotias. Niin pieni saattoi päätyä minne tahansa.

Lähistöllä asuva anoppi tuli hakemaan 25-vuotiaan äidin töistä kesken vuoron. Jennyn vanhempien luokse oli 40 kilometrin ajo. Matka tuntui loputtomalta. Jenny oli niin turhautunut ja hädissään, että saattoi vain huutaa.

Hän soitti lähistöllä asuvalle ystävälleen.

– Oleksie kotona? Jesse on kadonnu, mene ettimään sitä!

Täti löysi Jessen

Jennyn sisko näki Jessen ensimmäisenä. Lapsi oli vedessä, 200 metriä mummolan alapuolella, naapurin kohdalla. Kulkeutui virran mukana.

Muonionjoki on leveä, mutta Jesse ei ollut kaukana rannasta. Täti juoksi jokeen ja kahlasi pojan luo vesi kuohuten. Hän tarttui velttoon pieneen vartaloon ja kantoi Jessen rannalle.

Sisarenpoika saattaisi vielä selvitä. Vesi oli kylmää, ja jäähtynyt keho kestää pidempään ilman happea.

Täti aloitti ensiavun. Hän sai pumpattua runsaasti vettä ulos pojan keuhkoista. Ambulanssi saapui, ja ensihoitoyksikkö juoksi apuvälineiden kanssa paikalle. Täti siirtyi syrjään.

Hengitä, Jesse. Hengitä.

Jenny oli jo lähellä lapsuudenkotiaan, kun hänen puhelimensa soi. Aviomies soitti ja kertoi, että mitään ei ole tehtävissä. Poika oli poissa.

Jenny lopetti puhelun tyrmistyneenä. Miten voi olla mahdollista, että tämä tapahtui hänen perheelleen? Miksi juuri heidän olisi koettava kaikkein pahin?

Kun anoppi kaarsi autolla pihaan, seitsemänvuotias esikoistytär juoksi Jennyn syliin itkien. Äiti kietoi turtana kädet tämän ympärille. Hän ei kyennyt menemään pellon poikki naapurin rantaan, katsomaan Jesseä. Ei vielä.

Ruumishuoneella

Jesse siirrettiin Kolarin kunnan terveyskeskuksen yhteydessä sijaitsevalle ruumishuoneelle. Vanhemmille kerrottiin, että tapaturmaisen kuoleman vuoksi pojalle olisi tehtävä ruumiinavaus.

Jenny halusi nähdä poikansa ennen toimenpidettä. Hän lähti paikalle jo samana iltana.

Viileä, hiljainen huone oli hämärretty hienotunteisesti. Työntekijät olivat sytyttäneet kynttilöitä. Jesse makasi sängyllä selällään. Hänen vartalonsa suojaksi oli vedetty kevyt, valkea lakana.

Poika näytti aivan samalta kuin iltaisin nukkuessaan. Äiti kumartui mahdollisimman lähelle ja silitti. Hän otti kuvia muistoksi, mutta ei pystynyt viipymään pitkään.

Lapsen liikkumattomuus ja äänettömyys tekivät kipeää tavalla, jota on mahdoton pukea sanoiksi.

Huhut tapahtuneesta lähtivät liikkeelle äkkiä. Jennyn Facebook alkoi täyttyä viesteistä.

Hautajaiset järjestettiin mahdollisimman nopeasti. Jenny tajusi poikansa poismenon kunnolla vasta haudalla seistessään.

– Ei voi enää ikinä koskea. On vain muistot.

Tytär halusi suojata

Liikkuminen julkisella paikalla Jessen hautajaisten jälkeen oli tuskallista. Runsaan 3000 asukkaan kunnassa kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut. Ihmiset olivat järkyttyneitä.

Jenny ei ollut valmis osanottoihin.

– Sitä vain toivoi, että pystyy kävelemään kaupan läpi ilman, että kukaan tulee puhumaan mitään. Yritti vältellä katsekontaktia, Jenny muistaa.

Toisinaan joku yritti silti aloittaa keskustelun. Jos Jennyn esikoistytär oli läsnä, tämä puuttui puheeseen tiukasti:

– Ei saa kysyä Jessestä! Äiti alkaa itkemään.

Jenny muistaa, miten innolla tyttö oli odottanut ensimmäisen pikkuveljen syntymää. Mustasukkaisuutta ei juuri ollut. Isosisko rakasti pukea poikaa erilaisiin rooliasuihin.

Kummitustakin joskus leikittiin. Jessen pikkuruinen hahmo näytti kaikkea muuta kuin kauhistuttavalta valkeaan lakanaan kiedottuna.

Onnettomuuden jälkeisenä syystalvena Jenny lepäsi sängyllä, kun oli tuntevinaan näkymättömän käden silittävän poskeaan.

– Jesse kävi, äiti uskoo.

Jesse oli hellä poika. Hän tapasi usein juosta yllättäen äidin luokse ja halata tiukasti. Hän uskalsi myös vaatia hellyyttä osakseen. Jos vanhemmat unohtivat antaa tarpeeksi huomiota, saattoi legopalikka lentää ilman halki: HEI, MIEKI OLEN TÄÄLLÄ!

Oli pakko puhua

Herkkä ja avoin Jenny tiesi, ettei selviäisi surustaan vaikenemalla. Hän ei halunnut mielialoja tasaavia tai nukkumista helpottavia lääkkeitä, vaikka niitä tarjottiin. Sen sijaan hän haki keskusteluapua paikallisesta mielenterveystoimistosta ja suositteli samaa kaikille läheisilleen.

– Se oli ainoa keino selviytyä. Puhuminen auttoi ajattelemaan. En käpertynyt itseeni, vaan pystyin olemaan läsnä.

Vaikka Jenny menetti Jessen, hänellä oli yhä kaksi rakasta lasta. Varsinkin vanhempi heistä, tytär, tarvitsi äitiään enemmän kuin koskaan.

Jenny yritti opetella ajattelemaan, että oli ollut Jessen aika lähteä. Että mitään ei olisi ollut tehtävissä.

Tragedian kokeminen ei tee ihmisestä pyhimystä. Toisinaan Jennyn katkeruus kasvoi liian suureksi. Silloin hän syytti vanhempiaan Jessen onnettomuudesta. Hän saattoi tivata: miksi ette katsoneet, mihin se meni?

– Sitä en olisi saanut tehdä, Jenny sanoo hiljaa.

Vanhemmat ottivat syytökset vastaan tyynesti. Heidän tyttärensä oli jo aikuinen, mutta muuttui tuskassaan kuin lapseksi jälleen. Jennyn oli saatava huutaa jollekin.

Tytär on pyytänyt anteeksi. Hän tietää, että kaikki tekivät parhaansa. Hän tietää, että koko perheen sydän särkyi Jessen vuoksi.

Hoitovirhe järkytti

Puhumisen ohella Jenny työsti surua kirjoittamalla runoja ja harrastamalla paljon liikuntaa. Hän aloitti myös lähihoitajan opinnot.

Ensimmäisen kerran hän kuuli itsensä nauravan aidosti seuravaana keväänä. Naurua seurasi tuskallinen hämmennys.

– Saanko mie nauraa? Vastahan multa on kuollut lapsi.

Noin vuosi Jessen hukkumisen jälkeen saapui virallinen selonteko. Siitä ilmeni odottamaton tieto: elvytyksessä oli tapahtunut virhe.

Hoitajat olivat kiireessä työntäneet hengitysputken henkitorven sijasta ruokatorveen. Sen vuoksi ilma ei koskaan päätynyt Jessen keuhkoihin.

Tieto sai pojan kuoleman näyttäytymään eri valossa. Mitä jos -kysymykset alkoivat taas piinata äitiä.

– Aloin miettiä, olisiko Jesse voinut sittenkin pelastua.

Jenny muistaa, että häneltä ja puolisolta tiedusteltiin, haluavatko he esittää asiassa vaatimuksia.

– Ei siinä jaksanut, äiti sanoo hiljaa, ikään kuin pelkän ajatuksen väsyttämänä.

Sitä paitsi Jesse oli jo poissa. Mitä se olisi auttanut?

Hieman pojan kuoleman jälkeen äiti näki unen, jonka hän muistaa yhä elävästi. Siinä poika oli juuri päässyt peruskoulusta ja hymyili vapautuneesti.

– Herääminen oli pettymys. Mutta oli kiva saada nähdä se, äiti hymähtää.

Elämä jatkuu

Neljä vuotta Jessen kuoleman jälkeen Jenny sai tyttären. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi vielä poika. Tämä on nyt kaksivuotias ja muistuttaa äidin mielestä kovasti Jesseä.

Jenny ei ole tuntenut syyllisyyttä uusien lasten hankkimisesta, mutta menettämisen pelkoa hänen on vaikea kestää. Kun on kerran kokenut pahimman, sen mahdollisuutta ei voi enää kieltää itseltään. Ei ole sitä suojelevaa harhaa.

Jenny tietää, että mummolassa on videoita Jessestä. Hän ei ole kyennyt katsomaan niitä vielä. Hän pelkää, miten kovaksi ikävä saattaa yltyä, jos kuulee Jessen puhuvan tai kikattavan ihanalla pikkupojan äänellään.

– Kaikki jotka tunsi Jessen, muistaa kyllä… miten valloittava hän oli.

Äidin ääni on rakkaudesta painava.

Valokuvia Jennyllä on paljon. Hän katsoo ja näyttää niitä mielellään älypuhelimestaan. Melkein kaikissa kuvissa Jesse hymyilee.

Yhdessä kuvista hän lepää lattialle levitetyllä viltillä lokoisasti, pikkuveli käpertyneenä viereen. Molemmat ovat rentoutuneessa, syvässä unessa. Ei huolen häivää veljeksillä.

Jenny laittaa hymähtäen puhelimensa pois ja katselee sitten vaitonaisena ympärilleen valoisassa, tyhjässä asunnossa, jossa olemme keskustelleet. Muuttokuorma odottaa purkamista pihalla. Hän ja lapset ovat muuttamassa Rovaniemelle. 33-vuotias Jenny aikoo opiskella liikunnanohjaajaksi.

Elämän on jatkuttava. Äiti luottaa sanoihin, jotka vuosia sitten kaiverrettiin hänen kauniin poikansa hautakiveen:

”Saimme kanssasi pienen hetken olla

Joskus vielä tavataan.”


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös