Lukemisto

Kirjailija Laura Gustafsson Pyhätunturilla: "Mene aina sitä kohti, mikä hävettää"

Kirjailija Laura Gustafsson kirjoitti autofiktiivisen romaanin, jossa hän on kaunistelemattoman rehellinen itseään kohtaan. Pyhätunturilla järjestetyssä työpajassa hän paljasti, miten autofiktiota tehdään.

Liisa Kuittinen
Kirjailija Laura Gustafsson Pyhätunturilla: "Mene aina sitä kohti, mikä hävettää"

Kirjailija Laura Gustafssonin mukaan totuus on autofiktiossa liukuva määre. Silti se on rehellinen ihmismielelle. Gustafsson veti helmikuun alussa hotelli Pyhätunturissa autofiktiivisen kirjoittamisen työpajan.

Liisa Kuittinen

Minkä takia kenenkään pitäisi julkaista tätä? Miksi ketään pitäisi kiinnostaa elämäni? Onko tämä tosi narsistista?

Näitä kysymyksiä kirjailija Laura Gustafsson, 34, pyöritteli päässään, kun hän kirjoitti tuoreinta romaaniaan, autofiktiivistä Pohjaa (2017).

Pohjan kirjoittaminen oli erilaista kuin aiempien romaanien, Huorasadun (2011), Anomalian (2013) ja Korpisoturin (2017) kirjoittaminen oli ollut, sillä Pohjan päähenkilö, minä-kertoja, on Gustafsson itse. Kirja pohjautuu hänen omiin, henkilökohtaisiin kokemuksiinsa.

Pari vuotta aikaisemmin Gustafsson oli lukenut norjalaisen Karl Ove Knausgårdin autofiktiivisen Taisteluni-sarjan ensimmäisen kirjan ja häntä oli ”ärsyttänyt se helvetisti”. Hän oli miettinyt, kuinka kukaan saattoi olla niin narsistinen, että suolsi kirjoja itsestään. Ja nyt hän huomasi itse tekevänsä samaa. Oli vaikea paikka tunnustaa se.

Samanaikaisesti Pohjan kirjoittaminen tuntui nautinnolliselta. Oli kutkuttavaa kirjoittaa itsestään ja tehdä paljastuksia omasta elämästä. Toki se herätti myös pelkoa ja häpeää.

–Kun kirjoitin Pohjaa, ymmärsin itsensä paljastajan mentaliteettia.

Niin sanoo Laura Gustafsson nyt, neljä kuukautta Pohjan ilmestymisen jälkeen.

Hän istuu hotelli Pyhätunturin alakerran takkahuoneessa ja puhuu autofiktion kirjoittamisesta. On helmikuun ensimmäinen viikonloppu, ja menossa on Bättre Folk i Fjällen, musiikkia ja kirjallisuutta yhdistävä poikkitaiteellinen festivaali, jonka ohjelmistoon kuuluu Gustafssonin autofiktiota käsittelevä kaksituntinen työpaja, bättrefolklaisittain verkstad.

Täällä Gustafssonin on tarkoitus kertoa siitä, mitkä ovat autofiktiivisen kirjoittamisen perusteet ja miten omasta elämästä voi luoda kertomuksen.

–Autofiktiivinen teos on samaan aikaa sekä totta että ei-totta, hän määrittelee työpajan osallistujille

Tällä hän tarkoittaa sitä, että autofiktiivisessä romaanissa totuus ei ole mikään objektiivinen asia. Ennemminkin totuudella tarkoitetaan kirjoittajan päänsisäistä totuutta. Siksi autofiktio usein yhdistelee todellisia tapahtumia, unia ja fantasioita. Gustafsson puhuu psykotodellisuudesta.

–Kerrotut asiat ovat saattaneet tapahtua oikeasti, tai sitten ne voivat olla mielikuvituksen tuotetta.

Kun Pohja ilmestyi viime syksynä, lehdet repivät otsikoita Gustafssonin miessuhteista. Pohja käsittelee paljon seksiä ja päähenkilön seksuaalihistoriaa, ja lehdet käyttivät sitä lähteenä kertoessaan Gustafssonin elämästä. Gustafssonista tämä oli väärin, sillä kyse on kuitenkin fiktiivisestä teoksesta, ei omaelämäkerrasta.

– Omaelämäkertaa voi käyttää jossain määrin lähteenä; autofiktiota ei voi, Gustafsson linjaa.

Hän kuitenkin tiedostaa, että autofiktiota luetaan eri tavalla kuin muuta fiktiota. Koska lukija tietää, että kirja perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin, se avaa mahdollisuuden tirkistelylle. Moni etsii autofiktiosta nimenomaan mehukkaita yksityiselämän paljastuksia.

– Autofiktio on korkeakirjallisuuden Ilta-Sanomat, Gustafsson toteaa.

Toisaalta autofiktio tarjoaa kirjoittajalle myös suojan. Kirjoittaja voi aina piiloutua sen taakse, että kyse on lopulta fiktiosta, sepitteestä.

Tällä tavalla Gustafsson esimerkiksi perusteli kirjaa omille vanhemmilleen, joille monet Pohjassa esitetyt asiat olivat järkytys.

– Pystyin rauhoittelemaan heitä sillä, että se on vain romaani.

Kirjoita siten, että siedät omaa tekstiäsi. Hio tekstiä niin kauan, että se tuntuu hyvältä.

Siinä ensimmäinen ohje, jonka Laura Gustafsson työpajassa antaa.

– Se on ehkä kaikkein vaikeinta, hän pohtii.

– Se liittyy siihen, miten asiat sanoo – miten tekstiä rytmittää ja millaista kieli on.

Tekstiä hioessa Gustafsson kehottaa olemaan tietoinen omasta näkökulmasta ja välttelemään erityisesti kahta asiaa, marttyyriksi heittäytymistä ja selviytymistarinan kirjoittamista, sillä ne eivät hänen mielestään ole rehellisiä tapoja kirjoittaa itsestä. Myös kostonhalu tekee epärehelliseksi.

Autofiktio onkin usein juuri kaunistelemattoman rehellistä. Kirjoittajalle se tarkoittaa itsensä katsomista totuudenmukaisesti, vailla ihannekuvia.

– Kiiltokuvamainen, sankaristettu omakuva ei ole kiinnostavaa, Gustafsson perustelee.

Siksi Gustafsson antaa työpajalaisille toisen tärkeän ohjeen: mene aina sitä kohti, mikä hävettää.

– Häpeän alueella tapahtuvat kiinnostavat asiat. Ne luovat samaistumista.

Pohjaa kirjoittaessa Gustafsson oivalsi yhden asian: jos menee tarpeeksi syvälle yksityiseen ja osaa olla riittävän yksityiskohtainen, lopputuloksena voi olla jotakin yleisesti jaettavaa.

Gustafsson halusi kirjoittaa autofiktiivisen romaanin siksi, että hän koki pystyvänsä sitä kautta sanallistamaan ja tekemään näkyväksi kokemuksia, jotka eivät aiemmin olleet tulleet tunnustetuiksi.

Kirjoittaessa hän oli paikoin turhankin ankara itseään kohtaan ja parjasi itseään. Kustannustoimittaja joutui toppuuttelemaan: tuo on jo lapsellista, koeta löytää tasapaino.

–Autofiktiota kirjoittaessa on hyvä olla myös myötätuntoa ja ymmärrystä itseään kohtaan, Gustafsson kertoo oivaltaneensa.

Samalla pitää kuitenkin olla rohkeutta leikata pois kaikki liian yleinen ja ei-henkilökohtainen.

–Pitää painaa deleteä, jos huomaa, että kirjoittaa jotakin yleistä, kuten ”nuoruuteni oli vaikeaa aikaa”, Gustafsson antaa esimerkin.

Gustafsson ei omassa kirjassaan nimeä muita henkilöitä, kuten Knausgård tekee. Valinta oli tietoinen.

–En halunnut kiskoa ihmisiä mukaan rapaan. En koe, että on kauhean eettistä nimetä ihmisiä.

Kirjassa on kuitenkin hahmoja, kuten äiti ja tytär, joiden suoraa viittaussuhdetta todellisiin henkilöihin oli vaikea välttää. Kirjoittaessa Gustafsson mietti paljon sitä, oliko oikein, että hän kirjoitti heistä.

–En vieläkään tiedä, onko se oikein, hän sanoo.

Jossain vaiheessa Gustafsson suunnitteli kirjoittavansa kolmiosaisen autofiktiivisen kirjasarjan. Kustannustoimittaja kehotti miettimään asiaa uudelleen, sillä ”autofiktio ryvettää”.

–Kun ihmiset luulevat, että he tietävät sinusta kaiken, he alkavat halveksia sinua, Gustafsson tietää.

Tärkeää onkin vetää paljastelulle rajat. Jotkut asiat on syytä pitää ominaan.

–Kannattaa miettiä, mitä ei halua jakaa muiden kanssa.

Autofiktio

Kirjallisuuden laji, joka yhdistelee omaelämäkirjallisuutta ja fiktiota.

Se nojaa todellisiin tapahtumiin, ja siinä kirjailija, kertoja ja kirjan päähenkilö ovat samannimisiä. Kerronta on minä-muotoista.

Muoto on autofiktiossa vapaa, eikä autofiktiota voi sinällään tunnistaa itse teoksesta, ellei kirjailija itse nimeä sitä autofiktioksi tai sitä ei markkinoida autofiktiona.

Käsitteen loi 1970-luvulla ranskalainen kirjailija Serge Doubrovsky.


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös