Kari Kellokumpu

Taannoisissa Saksan vaaleissa AfD nousi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Tiettävästi sen piirissä on joitakin ihmisiä, jotka sympatiseeraavat natsi-Saksaa.

Natsien rodunjalostusopit tiedetään hyvin, mutta ymmärrys niiden kauheudesta näyttää olevan hälvenemässä. Euroopassa on joukko ihmisiä, jotka rientävät oitis listimään vääränvärisiä, vääränkokoisia ja väärinajattelevia, jos joku vähän usuttaa.

Harvempi tietää, että rodunjalostusoppi on ollut voimissaan jo ennen toista maailmansotaa Ruotsissa, Norjassa ja kotoisassa Suomessakin.

Rotubiologit mittailivat saamelaisia. Pohjoista kansaa pidettiin vähempiälyisenä. Koulunkäynti oli rajoitettua. Omaa kieltä ei saanut puhua. Rasismi saamelaisia kohtaan oli jokapäiväistä. Tyystin se ei ole kadonnut nykypäivänäkään.

Yllämainitussa on tarpeeksi syytä Saamelaisveren kaltaisen elokuvan tekemiselle.

Saamelaistaustaisen Amanda Kernellin ohjaama ja käsikirjoittama, monilla festivaaleilla palkittu elokuva alkaa vahvasti kuvilla Christinasta (karismaattinen Maj-Doris Rimpi). Vanhuksen uurteiset kasvot, katse ja olemus imevät katsojan haluamaan tietää vanhuksesta lisää.

Christinan sisko on kuollut. Hän ajaa poikansa ja lapsenlapsensa kanssa hautajaisiin. Vanha nainen tekee paluun lapsuuden kotimaisemiin. Christina on paennut sieltä hyvin nuorena. Sen jälkeen elämä on jatkunut toisena, oman verensä kieltäneenä, nimikin muutettuna.

Elokuva hyppää ajassa vuosikymmeniä taaksepäin 1930-luvulle. Sisarukset Elle Marja (Lene Cecilia Sparrok) ja Njenna (Mia Erika Sparrok) lähetetään kouluun, jossa Elle Marja tuntee olevansa häkkieläin. Hän tekee omat ratkaisunsa.

Amanda Kernellin Saamelaisveri on onnistunut ja puhutteleva elokuva, vaikka aivan se viimeinen hehku ja voima jääkin puuttumaan.

Katsojalle on kuitenkin selvää, että ohjaaja tietää mistä kertoo. Sitä kautta elokuvalla on sielu. Mustavalkoiset asetelmat väistetään tyylikkäästi.

Saamelaisveri ei ryve saamelaisuudella tai pinnallisella eksotiikalla. Sophia Olssonin ja Petrus Sjövikin kuvaus on kaunista, väliin jopa runollista, mutta tunturimaisemista ei tehdä missään vaiheessa ulkokultaisia postikortteja.

Elle Marjaa esittävää Lene Cecilia Sparrokia on ylistetty osastaan, eikä turhaan.

Kerronta nojaa suuresti nuoren naisen kasvoihin. Toistuessaan kasvojen teho uhkaa hiipua, mutta kyllä kasvot välittävät hienosti nuoren tytön kokemukset ja tuntemukset.

Saamelaisveri

Sameblod, Ruotsi/Norja/Tanska 2017, K12, 1 h 52 min.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Amanda Kernell.

Näyttelijöitä: Lene Cecilia Sparrok, Mia Erika Sparrok, Maj-Doris Rimpi, Hanna Alström

Seuraava näytös to 5.10. klo 20.20 BioRexissä, www.biorex.fi. Karin kouluarvosana


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös