Uusi Rovaniemi

Kolumni: Perun ihme ruokapöydässämme – arvostan ihmisiä, jotka osaavat kasvattaa pottunsa itse

Jussi Leinonen

Auni Vääräniemi

Suomessa vietetään huvittavan paljon erilaisia teemaviikkoja ja -päiviä, joiden tarpeellisuutta voi usein vain ihmetellä. Viime viikolla vietetty valtakunnallinen perunaviikko kuitenkin osui asiansa ytimeen.

Valtakunnallisen perunaviikon tiimoilta uutisoitiin, että perunan syöminen on paitsi terveellistä, myös varsinainen ilmastoteko. Tieto tästä oli riisi-pastakansalle varmasti järkytys. Peruna on ilahduttavan kotimaista ja parhaimmillaan lähiruokaa.

Tämä Perun ihme maailmalle on pitänyt meitä suomalaisia hengissä 1700-luvulta saakka, mutta nykysuomalaisen ruokapöytään se päätyy yhä harvemmin. Perunaa syödään vain 50 kiloa vuodessa henkilöä kohden, kun taas kuutisenkymmentä vuotta sitten kulutus oli lähemmäs 200 kiloa vuodessa henkilöä kohden.

Jännittävää, että kelvatakseen nykysuomalaisen ruokapöytään perunan on tunnustauduttava ilmastoystävälliseksi ja vähäkaloriseksi. Sen kauppahinta on halpuutettu naurettavan alhaiseksi ja halpa hinta tekee perunasta, no halvan. Hinnalla, millä kauppa myy perunansa, ei viljelijän leipää levennetä.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta arvostan ihmisiä, jotka osaavat ja viitsivät kasvattaa pottunsa itse. Arvostus pottua kohtaan on syntynyt lapsuudenkodissa. Siellä itse kasvatettua perunaa syötiin aina ja kaikessa muodossa, ja syödään muuten edelleen. Vanhempieni vuodenkierto lähtee siitä, kun siemenperunat nostetaan itämään ja päättyy siihen, kun seuraavana keväänä on aika siivota kellari.

Valtakunnallisen perunaviikon yhtenä viestinäkin olikin, että perunan kasvatus on helppoa ja että sitä voi kasvattaa missä vai. Eihän se sitä todellisuudessa ole.

Muutettuani vuosikymmen sitten maatilalle perustin nurmilämpäreelle oman perunamaan. Isäntä starttasi Casensa ja vetäisi auralla sopivan aukon pottumaata varten. Multiin työnnettiin kauhallinen lehmänlantaa, sekoitettiin ja annettiin muhia seuraavaan kesään saakka.

Perunoistani kasvoi miehen nyrkin kokoisia, joista suurin osa ei selvinnyt surkeassa maakellarissamme edes jouluun saakka. Vanhempani kävivät sitkeästi joka kevät auttelemassa istutuksen ja sadonkorjuun kanssa.

Yhtenä keväänä he eivät ehtineet istutuspuuhiini mukaan, joten tein työn itse suurella ylpeydellä isäni oppien mukaan. Kun perunat puskivat pintaan, näytti työni jälki siltä kuin tulva olisi kuljettanut perunat pitkin sarkoja sinne tänne. Potturivistö kiemurteli serpentiinimäisesti tavoitellun viivasuoruuden sijaan.

Löytyivät mukulat sinäkin syksynä maasta, mutta surkean istutustaitoni vuoksi menetin perunamaani huoltajuuden lopullisesti isälleni.

Auni Vääräniemi on uusrovaniemeläistynyt kissalauman palvelija, mediatyöläinen ja Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös