Pimeän juhla

Teksti: Hanna-Mari Räsänen Kuvitus: Miila Kankaanranta

Syksyn pimeys vie ajatukset helposti tuonpuoleiseen.  Kekri, Samhain, pyhäinpäivä, día de muertos ja Halloween ovat kaikki juhlia, jolloin muistetaan kuolleita. Sukella kanssamme suomalaisen syysjuhlan alkulähteille.

Papit Jacob Fellman ja Lars Levi Laestadius kirjasivat 1800-luvulla ylös, että Kuolassa ja Kantalahdessa on vietetty kowre tai kewre nimistä juhlaa.

Siihen kuului porojen uhrausta ja erilaisia seremonioita nyljettyjen porojen äärellä. Juhla takasi porojen menestyksen. Laestadius arveli, että myös Finnmarkin asukkaat ovat viettäneet samanlaista juhlaa.

Suomen Lapissa on vietetty kekriä uudisasukkaiden piirissä samaan tapaan kuin maan eteläisessä osassa.

Ennen kristinuskoa ihmisillä oli laaja henkien ja jumaluuksien maailma. Kristinusko toi ajatuksen yhdestä jumalasta, mutta nämä uskomukset elivät varsin pitkään rinnakkain.

Kun ihmiset lakkasivat 1800-luvun jälkipuolella uskomasta henkiin, vainajien kulkuun ja ruokauhreihin, vastaavat asiat siirtyivät huveiksi ja seuraleikeiksi.

Tapana oli pukeutua taljoihin, asettaa päähän sarvet ja lähteä naapuritaloihin pelottelemaan vaatien kestitystä. Jos viinaa tai kahvia ei herunut, saatettiin rikkoa uuni.

Vielä 1900-luvun alussa kekri oli paikoitellen paljon joulua suurempi juhla. Kansakoulun myötä 1920-luvulla joulun suosio kasvoi. Kekri oli ennen kaikkea maatalousväen juhla. Hyrynsalmelta peräisin oleva sanonta kuuluukin: "herrain joulu, talonpojan kekri".

Vuonna 1816 määrättiin, että 1. marraskuuta on palvelusväen vuosipalveluksen taitekohta. Työsopimus joko uusittiin tai palvelusväki vaihtoi paikkaa. Heillä oli viikko tai kaksi vapaata, joita kutsuttiin römppäviikoiksi.

Kekri oli ruokajuhla. Silloin saatettiin syödä esimerkiksi kokonainen lammas tai kokonainen lehmän jalka. Tuhtia ja hyvää ruokaa oli tarjolla paljon.

Syysteurastuksen ja sadonkorjuun aikaan ruokaa on  riittänyt kaikille. Savolaisen sanonnan mukaan ruokaa riittää  "kellä vaan kekrinä, joillain jouluna, pääsiäisenä vain päätaloilla".

Pyhäinpäivää vietettiin vuoteen 1955 asti 1. marraskuuta ja sieluinpäivää 2. marraskuuta. Nykyään pyhäinpäivä on aina marraskuun ensimmäinen lauantai. Kekrin aika on syyskuun lopusta marraskuun alkuun.

Syksyllä luonto kuolee. Ennen kristillistä kalenteria vuosi vaihtui satokauden päätökseen. Kekrin aika oli niin kutsuttua jakoaikaa. Silloin henget ja vainajat olivat liikkeellä.

Meksikossa días de muertos on yhdistelmä mayojen menoista ja katolisesta pyhäinpäivästä.

 Amerikan Halloween on kehittynyt irlantilaisten maahanmuuttajien mukana tuomasta Samhain juhlasta, jolloin kuolleiden uskottiin liikkuvan elävien keskuudessa.

Kekrinä ei saanut kehrätä villaa tai tehdä metsätöitä, koska oli maatalousväestön vuosiloma ja huilaushetki. Kekrinä ennustettiin valamalla tinaa, joka siirtyi myöhemmin uuden vuoden perinteeksi.

Nykyisinkin jouluun kuuluva yösyömisen perinne on alun perin kekritraditio. Ruokaa oli runsaasti pöydässä, eikä sitä välttämättä kerätty pois yöksi. Esi-isien ja muiden henkien ajateltiin olevan liikkeellä. Kun talonväki meni saunaan, henget saivat ruokailla rauhassa.

Henkiuskon murtuessa 1800-luvun lopulla osa ihmisistä otti kekriperinteet vakavasti, osa ei enää. Jotkut saattoivat päästää sikoja hengille katetun pöydän äärelle syömään ja tehdä pilaa yliluonnolliseen uskovista ihmisistä, jotka kuuntelivat, että kylläpäs ne henget siellä mellastavat.

Tulia on poltettu maatalousyhteisöissä kautta aikojen. Pukki ja pässi puolestaan ovat keskeisiä kekriajan menoissa. Pukkia pidetään hedelmällisyyden symbolina. Esimerkiksi Kajaanissa on jo parikymmentä vuotta ollut tapana polttaa kekripukki.

Kekriin on perinteisesti liittynyt salaperäisyys ja pelottelu. Nykyisen joulupukin esimuoto on kekripukki, joka kulki talosta taloon tuohinaamariin ja taljoihin pukeutuneena.

Kekri on hyvin monimuotoinen perinne, sillä mikään auktoriteetti ei ole koskaan ohjeistanut sen viettoa. Pikemminkin kirkko on koittanut kitkeä perinteen pois, sillä siihen liittyi taikamenoja ja epäjumalanpalvonnan jäänteitä vielä pitkään.

Nykyään kekriä voi viettää mikä tahansa yhteisö. Yhdessäolo, hyvä ruoka ja juoma sekä hauskanpito ja jännittävät elementit ovat juhlan kulmakiviä.

Teksti: Hanna-Mari Räsänen Kuvitus ja taitto: Miila Kankaanranta Lähde: Talonpoikaiskulttuurisäätiö, valtiotieteiden lisensiaatti ja tietokirjailija Riitta Mäkinen

Julkaistu: 29.10.2022