Kolumni

Täällä nuori, kuuleeko huominen?


-
Kuva: Jouni Porsanger

Helmikuussa tuleva vuosi näytti valoisalta ja vakaalta, maaliskuussa kaikki kuitenkin romahti. Tuli pandemia ja työttömyys, kotikoulu ja ahdistuksen täyttämät kauppareissut.

Kesäkuussa tilanne tuntui helpottuvan, ja syksyä uskalsi jo suunnitella varovaisen toiveikkaasti. Kuitenkin niin, että suomalainen pessimisti pysyi olallani. Siellä se jupisi toisesta epidemia-aallosta, 18-vuotissyntymäpäiväksi uudelleen suljetuista baareista ja liian suurista toiveista.

Vaikka olinkin kevään ajan etäkoulussa ja kesän onnekkaasti töissä sekä kesälukiossa, tuntuu kuin olisin ollut lomalla jo puoli vuotta. Tällä ikuisella lomalla on ollut liikaakin aikaa miettiä. On kiehtovaa ja miltein karmivaa, kuinka nopeasti ihminen sopeutuu uusiin tilanteisiin ja muokkaa ympäristönsä edukseen.

Nyt heinäkuussa rajoitukset ovat suurimmilta osin jo purettu, ja kansakunta toipuu vähitellen kevään traumasta. Mutta pieni suomalainen olkapäälläni saattoikin olla oikeassa. Virus vaikuttaa edelleen arkeemme, vaikka elämä pandemian keskellä on normalisoitunut.

Kesä on ollut täynnä ihania iltoja ja vapauttavia kokemuksia.

Silti tulevaa varjostaa lamauttava pelko ja epävarmuus.

Ovatko seuraavat vuodet todella niin synkkiä kuin ennustetaan? Valmistunko minä koulusta maailmaan, jossa en työllisty omalle alalleni? Entä kuinka hyvin seuraavaan pandemiaan sopeudutaan? Ikiroudan sulaessa voi mellastamaan päästä koronaakin tuhoisampia ihmisille tuntemattomia taudinaiheuttajia.

Miljoonat nuoret ympäri maailman elävät epävarmuudessa. Sitä lisää koronapandemian ja sen seurausten ohella myös ilmastokriisi, taloudelliset haasteet, synkät väestöennusteet ja mielenterveysongelmien lisääntyminen. Puhumattakaan muista yhteiskunnan ja meidän nuorten itse asettamista paineista.

Huonojen uutisten jatkuva virta alkaa olla lannistava.

Miten minun täytyisi aikuistua ja itsenäistyä, kun en uskalla suunnitella elämääni muutamaa hassua viikkoa pidemmälle? Ja vaikka kuinka pohdin olemassaoloani ja kohtaloa, ei minulla ole kuin loputtomasti kysymyksiä ilman vastauksia.

Kirjoittaja on maailmantuskaa poteva 17-vuotias, joka kovasti haluaisi vielä elää lapsuuden kuplassaan.