Ostiko Oleg Ep­rint­sev ajo­kort­tin­sa sek­si­vi­deoil­la? Me­ri-La­pin jal­ka­pal­lon per­soo­na vei toi­mit­ta­jan ja ku­vaa­jan aje­lul­le, joka päättyi teu­ras­ta­mol­le

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 3.6.2017

Oleg Eprintsev tuli Kemiin pelaamaan jalkapalloa lähes 30 vuotta sitten. Sen jälkeen hänestä on tullut Meri-Lapin jalkapallon kasvo, jonka tuntevat kentillä kaikki.
Oleg Eprintsev tuli Kemiin pelaamaan jalkapalloa lähes 30 vuotta sitten. Sen jälkeen hänestä on tullut Meri-Lapin jalkapallon kasvo, jonka tuntevat kentillä kaikki.
Kuva: Jussi Leinonen

Jalkapallovalmentaja Oleg Eprintsev avaa autonsa oven ja tyhjentää apukuljettajan penkin tavaroista, ennen kuin pyytää kohteliaasti istumaan.

Kohta meitä ajeluttaa mies, jonka kerrotaan ostaneen ajokorttinsa muutamalla seksivideokasetilla.

Tarina saa kuljettajamme puistelemaan päätään.

– Ei se kyllä niin mennyt!

Pian kasvot leviävät hymyyn. Tummien kulmakarvojen alle, vielä tummempiin silmiin, syttyy iloinen pilke.

– Ne videokasetit olivat tyhjiä.

Kesällä 1990 Eprintsev oli tullut Moskovasta Kemiin pelaamaan jalkapalloa.

Pian hän oli huomannut tarvitsevansa ajokortin, jota ei ollut tullut hankkineeksi kotimaassaan, silloin vielä suljetussa Neuvostoliitossa.

Palattuaan talveksi Moskovaan hän ilmoittautui teoria- ja ajokokeisiin. Ennen niitä hän sujautti ajokorteista vastanneelle virkamiehelle neljä tyhjää VHS-kasettia, jotka oli tuonut Suomesta.

– Kokeessa vastasin väärin ainakin puoleen kysymyksistä, hän muistelee nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin.

– Inssiajon alkaessa kerroin miliisille, ettei minua kannata panna rattiin, koska en osaa ajaa autoa.

Jalkapallokauden lähestyessä Eprintsev palasi Kemiin uuden ajokortin onnellisena omistajana.

Nyt hän hyräyttää sinisen pikkufarmarin käyntiin paritalonsa edessä Kemin Jungossa ja vie meidät ajelulle paikkoihin, jotka ovat hänelle tärkeitä.

Samalla hän lupaa kertoa tarinansa. Miten Kaukasian kasvatista tuli merilappilaisen jalkapalloilun kenties tunnetuin persoona?

Vajaan 30 vuoden aikana Oleg Eprintsev, 55, on palvellut kaikkia suurimpia jalkapalloseuroja Kemin ja Tornion alueella, ensin pelaajana ja sitten valmentajana.

Hän on rakentanut menestyviä joukkueita, nostanut niitä sarjoissaan jopa useita portaita ylöspäin, saanut potkuja ja palannut takaisin.

Mutta jalkapallo ei ole ainoa asia, josta hänet tunnetaan.

Eprintsevista elää kymmeniä tarinoita. Yhtä värikkäitä kuin ajokortin ostaminen videokaseteilla.

Siis vilkku vasemmalle ja menoksi.

-
Kuva: Miila Kankaanranta

Poikasena maailmalle

Oleg Eprintsev oli 15-vuotias, kun äiti lähetti hänet kotoa Pohjois-Kaukasiasta jalkapallokouluun Moskovaan.

Juna pysähtyi kotiasemalla kaksi minuuttia.

– Äiti itki, koska tiesi, etten tulisi enää takaisin. Itse olin innoissani. Moskovaan, mahtavaa!

Junassa mielessä saattoi käydä muutakin. 1900 kilometrin matka kesti 36 tuntia, eikä nuori matkustaja tuntenut ketään.

Mutta hän eli unelmaansa.

– Olen rakastanut palloa niin kauan kuin muistan. Lastentarhassakin tein jo joukkueita: panin kaverit riviin ja jaoin porukoihin. Nyt pelataan!

Eprintsev syntyi ja kasvoi Karabulakissa.

Se on nykyisin vähän Kemiä väkirikkaampi kaupunki Ingushiassa – yhdessä Venäjän valtavan federaation pienimmistä, köyhimmistä ja levottomimmista tasavalloista.

Terrori-iskut, poliittiset murhat, vilpilliset vaalit ja ihmisoikeusrikkomukset ovat olleet viime vuosikymmeninä arkea muslimitasavallassa, jonka separatistien itsenäisyysintoa Venäjä on yrittänyt tukahduttaa kaikin keinoin.

Tilannetta ei ole helpottanut naapuri, joka on vähän suurempi, paljon tunnetumpi ja vielä räjähdysherkempi.

Tsetshenia oli yhtä tasavaltaa Ingushian kanssa Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. 1990-luvun sotavuosina Tsetsheniasta pakeni tuhansittain ihmisiä myös Karabulakiin.

Mutta Oleg Eprintsevin muistoissa elää vanha Karabulak: pieni ja idyllinen maaseutupaikka, jossa oli hyvä varttua ja elää.

– Joka puolella kasvoi aprikooseja, kirsikoita ja viinirypäleitä. Ihmiset eivät olleet rikkaita, mutta tulivat toimeen. He auttoivat myös toisiaan riippumatta siitä, mitä kansanryhmää tai uskontoa edustivat.

Eprintsev syntyi venäläisperheeseen, jonka äiti työskenteli johtajistossa yhdessä Karabulakin kolmesta tehtaasta. Isä ajoi linja-autoa.

Kumpikaan ei ollut kiinnostunut jalkapallosta, eikä suvussa kukaan muukaan.

– Muistan, miten mummo aina siunaili: miksi sinä tuota palloa!

Hän nostaa toisen kätensä ratilta ja painaa sen sydämelleen.

– Jos on elänyt pallon kanssa koko ikänsä, kuten minä, eihän se ole järjen asia, vaan tunteen. Intohimon, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää.

Oleg Eprintsevin isä kuoli, kun poika oli täyttänyt 8 vuotta. – Isässä virtasi kasakoiden verta, hän juopotteli ja eli railakkaasti. Silti hän oli hyvä isä.
Oleg Eprintsevin isä kuoli, kun poika oli täyttänyt 8 vuotta. – Isässä virtasi kasakoiden verta, hän juopotteli ja eli railakkaasti. Silti hän oli hyvä isä.
Kuva: Jussi Leinonen

Koulussa Oleg Eprintsev kuuli ensi kertaa maasta nimeltä Suomi.

Opettaja kertoi naapurista, joka oli ollut ennen osa Venäjää ja eli nyt sovussa Neuvostoliiton kanssa. Kuvissa omien johtajien rinnalla seisoi kaljupäinen mies, Suomen presidentti.

Koulukirjasta löytyi myös lyhyt maininta "operaatiosta" maiden yhteisellä rajalla vuosina 1939-1944.

– Siinä luki, että turvallisuussyistä Neuvosto-Venäjä oli siirtänyt 40 kilometriä rajaa Suomeen päin.

Niin toimi järjestelmä, joka kasvatti rautaesiripun takana kansalaisensa uskomaan yhteen totuuteen.

Eprintsev ei siunaile neuvostoaikoja. Lapsi otti sen mitä tarjottiin. Ja jos halusi jalkapalloilijaksi, kuten Eprintsev, se ei ollut ihan vähän.

Jalkapallokoulu kesti kolme vuotta. Kuusi poikaa samassa huoneessa, tiukka kuri ja tarkka ohjelma, mutta myös huippuvalmennusta, täysihoito ja kylkiäisinä opiskelu mekaanikoksi.

– Se ei ollut helppoa, mutta kehittävää. Ja siinä mielessä mukavaa, että kaikesta oli huolehdittu.

Armeijassakin hän sai elää kuin jalkapalloilija, samoin opiskellessaan Moskovassa sähköinsinööriksi ja aloittaessaan työt taloelementtitehtaalla.

Kotiin, Pohjois-Kaukasiaan, hän palasi armeijan jälkeen, tosin vain pikavisiitille. Asia oli tärkeä: hän talutti Karabulakin kirkossa perinteisin ortodoksisin menoin vihille Olga Annenkovan.

Viidellä maalilla mikrouuni

Syväkankaalla, Jungon naapurissa, seisoo vaalea, rapattu omakotitalo.

Eprintsev pysäköi portille ja viittoo yläkerran ikkunaan.

– Tuossa vinttihuoneessa asuin ensimmäiset kolme kuukautta.

Kun Eprintsev tuli Kemiin heinäkuun lopussa 1990, Neuvostoliitto natisi jo liitoksistaan. Silti vanha kaarti roikkui viimeisillä voimillaan kiinni järjestelmässä. Länteen ei päästetty ketään noin vain.

Viktor Vladyshenko oli ollut yksi Neuvostoliiton parhaita maalivahteja, ennen kuin oli alkanut valmennustöihin ja päätynyt lopulta luotsaamaan maajoukkuetta hallijalkapallossa futsalissa.

Moskovalaisen taloelementtitehtaan joukkueesta hän oli löytänyt hyökkääjän, jonka kyky pitää palloa tukalissakin tilanteissa teki vaikutuksen. Pian Oleg Eprintsev oli noussut Vladyshenkon luottopelaajiin.

Vladyshenko oli Volgogradista. Se on Kemin ystävyyskaupunki tuhatkunta kilometriä Moskovasta etelään.

Kun Kemin Pallotoverit-85 leireili isäntien kutsumana Neuvostoliitossa huhtikuussa 1990, Vladyshenko lennätti Eprintsevin paikalle harjoittelemaan ja pelaamaan.

Sopimus kemiläisseuran kanssa syntyi nopeasti, mutta matkustuslupaa pelaaja sai odottaa kesään saakka.

Eprintsev sanoo, ettei lähtenyt silloin Moskovasta vakaamman eikä paremman elämän perään.

28-vuotiaana hänellä oli koulutus, esimiesasema tehtaalla ja lupa harjoitella jalkapalloa sen mitä tarvitsi. Perheellä oli mukava asunto ja tehtaan puolesta etuja, joiden menettämistä ei osannut pelätä – ei vielä silloin.

– Halusin vain nähdä, millaista elämä on ulkomailla. Ajattelin, että voisin pelata Suomessa vuoden tai kaksi, ja palata sitten tekemään tavallisia töitä Moskovaan, kokemuksia rikkaampana.

Kokemuksia alkoi kertyä heti Riihimäellä, jossa Eprintsev vaihtoi pohjoisen junaan. Sitä odotellessaan hän käveli kaupungilla.

– Kukkia, karamellia, hedelmiä... Moskovassa ei ollut kaupoissa juuri mitään, ja täällä oli kaikkea. Olin tullut kuin toiseen maailmaan.

Ja miten hienoilla autoilla suomalaiset ajoivat! Eprintsev sai seurata liikennettä pitkään nähdäkseen ensimmäisen Ladan.

Hän tuli Kemiin ensin yksin, ilman perhettä, ja jokseenkin ummikkona. Venäjän lisäksi hän puhui vain hieman saksaa.

Kotiutumista auttoi isäntäväki, jonka vinttihuoneeseen hän asettui Syväkankaalla.

Vanhempi polvi tuntee Eero Mäki-Jokelan maalivahtina, nuorempi maalivahtivalmentajana, jonka silmien alla on rakennettu ammattitorjujia Anssi Jaakkolasta alkaen. Mäki-Jokela on ollut Eprintsevin läheinen ystävä ja työkaveri eri seuroissa vuosien ajan.

Mutta aivan ensimmäiseksi Mäki-Jokela majoitti tulijan taloonsa.

– Ensimmäisestä yöstä lähtien olen ollut heille kuin perheenjäsen, Eprintsev sanoo.

Kentällä alku ei ollut niin helppo.

KPT-85:n ulkomaalaiskiintiö oli jo täynnä. Eprintsev sai odotella pelaamattomana jonkun viikon, ennen kuin hänet myytiin naapuriseuraan Kemin Palloseuraan. KePS oli pudonnut edellissyksynä pääsarjasta ja uhkasi nyt luisua samaa kyytiä 2. divisioonaan.

Lokakuussa Eprintsev lähti Kemin rautatieasemalta kohti Moskovaa. Taskussa oli sopimus seuraavasta kaudesta ja sylissä mikroaaltouuni, jonka KePS:n kannattajat olivat ostaneet kiitokseksi siitä, että hän oli ollut pelastamassa sarjapaikkaa iskemällä viisi maalia seitsemässä ottelussaan.

– Ajatelkaa nyt, mikro! Olin otettu. Niitä oli vaikea saada Neuvostoliitossa.

Sama mikrouuni hyrisee yhä hänen Moskovan asunnossaan, ja Eprintsev toivoo, että vielä pitkään.

– Sehän on kuin muistoesine. En unohda, miten lämpimästi kemiläiset ottivat minut vastaan.

Valmentajalle pullo vodkaa

Eprintsev ajaa kioskin pihaan ja ohjaa meidät sisään.

– Täältä ostin ne videokasetit.

Syväkankaan kioski on enemmän kuin kioski, paremminkin ravintola ja kahvila. Se on myös Eprintsevin kantapaikka. Hän tervehtii tutun henkilökunnan ja ojentaa yhdelle kättään.

– Oleg on kova poika kättelemään. Saman henkilön viisikin kertaa yhden päivän aikana, pelikuponkiaan jättävä asiakas tietää.

Oleg Eprintsevia on sanottu Kemin innokkaimmaksi kättelijäksi. – Se on venäläinen tapa. Joskus voin halatakin.
Oleg Eprintsevia on sanottu Kemin innokkaimmaksi kättelijäksi. – Se on venäläinen tapa. Joskus voin halatakin.
Kuva: Jussi Leinonen

Täällä selviää nopeasti, miksi Eprintsev on mukavan miehen maineessa.

– Hyväkäytöksinen, iloinen ja avoin, yksi kuvailee.

– Ja ymmärtää jotain jalkapallostakin.

Eprintsev asettuu kahvikuppeineen pöytään ja kertoo, miten uudelle ajokortille löytyi käyttöä Suomessa.

Kun hän palasi Kemiin maaliskuussa 1991, KePS:lla ei ollutkaan enää varaa pitää häntä. Uusi joukkue löytyi Kymenlaaksosta. Harri Kampman kiinnitti Eprintsevin valmentamaansa Myllykosken Palloon, jonka ainoa tavoite oli nousta 1. divisioonasta liigaan.

MyPan maksettua ensimmäisen palkan Eprintsev osti auton, punaisen Ladan, ja alkoi opetella ajamaan.

Kerran, matkalla harjoituksista kotiin, auto pääsi sammumaan kapealle sillalle. Sattumalta Myllykosken tehtaalla oli vaihtunut juuri vuoro, ja työntekijät ajoivat samaa reittiä.

– Kuulen vieläkin, miten torvet soivat! Autoja oli perässäni jonossa niin kauas kuin näin.

Kesällä hän loukkaantui ja pyysi valmentajalta lupaa käydä Moskovassa. Kampman suostui, ja sai myöhemmin harjoituksiin palanneelta Eprintseviltä kiitokseksi vodkapullon, jonka tämä ojensi kaikkien nähden.

Kampman vahvistaa puhelimitse tarinan todeksi.

– "Tämä valmentajan pullo!" Vähän meitä hymyilytti. Harvemmin kukaan tuo viinapulloa valmentajalle, Kampman tuumii.

– Mutta Oleg on juuri sellainen, välitön ja kiva kaveri.

Kauden vanhetessa MyPa ei tarvinnut enää Eprintseviä. Hän palasi Kemiin ja todisti päätöskierroksella KePS:n paidassa, miten vastassa ollut MyPa varmisti liiganousunsa.

Samaan aikaan kansa kaatoi Moskovassa kommunistijohtajien patsaita. Neuvostoliitto olisi kohta historiaa, mutta kukaan ei tiennyt, millainen olisi tulevaisuus.

Niissä oloissa Eprintsevista tuntui, että hänellä, vaimolla ja alle kouluikäisellä tyttärellä olisi hyvä elää Kemissä.

Hän allekirjoitti VisanPallon tarjoaman sopimuksen ja alkoi pelaamisen ohella valmentaa.

Vauhti oli kova. Neljä kautta VisanPallossa, nousu 4. divisioonasta 2. divisioonaan. Kolme kautta Kemin Pallotovereissa, nousu 2. divisioonasta 1. divisioonan kärkeen. Liigapaikka jäi vaivaisen voiton päähän.

Ja paras oli vielä edessä.

Kuin Mortti ja Vertti

Eprintsev on huristellut moottoritietä Kemistä Tornioon ja kääntynyt Torpin teollisuusalueelle.

Pitkän, matalan rakennuksen edessä nousemme autosta. Isäntä vie meidät toiseen kerrokseen, josta löytyy vaatimaton vinttihuoneisto.

Tämä on Tornion Pallo-47:n toimisto.

– Salainen konttorimme, ei edes ikkunoita, Eprintsev naurahtaa ja istahtaa nahkasohvalle.

Seinällä roikkuu seuran kuuluisimpien kasvattien potretteja ja pelipaitoja. Teemu Tainio ja Henri Sillanpää ovat aitoja esimerkkejä siitä, kuinka pitkälle TP-47:stä voi ponnistaa.

Seinältä löytyy myös vuoden 2003 joukkuekuva, jossa Eprintsev istuu eturivissä kaljupäisen miehen rinnalla.

Hän on Kari Vaalto, jalkapallopiireissä "Väikkä". Hänen aisaparikseen Eprintsev tuli aloittaessaan joukkueen päävalmentajana vuonna 1999.

TP-47 pelasi silloin 3. divisioonassa. Viisi vuotta myöhemmin se nousi liigaan.

Oleg Eprintsevin ja TP-47:n yhteinen taival oli menestystä, alamäkeä ja suuria tunteita.
Oleg Eprintsevin ja TP-47:n yhteinen taival oli menestystä, alamäkeä ja suuria tunteita.
Kuva: Jussi Leinonen

Menestystarina henkilöityi TP-47:n johtokaksikkoon. Eprintsev ja Vaalto olivat kuin paita ja peppu. Tai Mortti ja Vertti, kuten merilappilaiset alkoivat heitä kutsua.

Yhteistyö oli tunnetta täynnä. Välillä päävalmentaja ja manageri ottivat yhteen aivan julkisesti, riidellen ja tiuskien.

Kerran Vaalto otti hatkat mediatilaisuudesta melkein alkuunsa, kun ei jaksanut kuunnella Eprintsevia, joka tuntui olevan äänessä koko ajan.

Kohta miehet olivat sopineet suukopunsa ja luotsasivat ylimpinä ystävyksinä TP-47:ää aivan uudelle tasolle.

– Keinoista oli joskus erimielisyyttä, mutta päämäärä oli koko ajan sama, Eprintsev summaa.

He halusivat nostaa TP-47:n – ei vain joukkueena vaan seurana. Vaalto ja Eprintsev kävivät johtajaopintoja, organisoivat seuran toimintaa, rakensivat olosuhteita ja taloutta liigakuntoon ja innostivat muitakin työhön.

– Kun aloitimme yhdessä 1999, TP-47:n suurin yksittäinen sponsorisopimus oli 9000 markkaa. Liigassa meillä oli 450 000 euron sponsoriverkosto, Eprintsev muistaa.

– Se ei ollut yhden eikä kahden ansiota, vaan meidän kaikkien. Ympärillämme oli paljon hyviä ihmisiä.

Nopeaa nousua seurasi lähes yhtä nopea alamäki. Syksyllä 2009 TP-47 putosi 2. divisioonaan reilusti velkaantuneena. Jo kesän kynnyksellä päävalmentaja ja manageri olivat saaneet lähteä.

Eprintsev sanoo erottamista jalkapallouransa kovimmaksi paikaksi.

– Tässä työssä seuraavat potkut lähestyvät joka hetki. Mutta olimme tehneet pitkään työtä Torniossa, intohimolla ja itseä säästämättä. Tuntui pahalta, että se kaikki jäi kesken.

Siitä Eprintsev on tyytyväinen, että tuntee säilyttäneensä välit ihmisiin. Niihinkin, jotka ovat näyttäneet hänelle vuosien varrella ovea.

– En voi puhua toisten puolesta, mutta itse koen, että minulle ei ole jäänyt vihamiehiä. Ei ketään, jota en voisi tervehtiä.

Tuskin jäi Tornioonkaan. Vajaat kolme vuotta potkujen jälkeen TP-47 palkkasi hänet uudelleen.

Paluun teki myös mies, jota Eprintsev arvostaa "enemmän kuin ketään muuta".

– Kari Vaalto olisi ansainnut patsaan keskelle Torniota, Eprintsev sanoo.

– En tiedä ketään, jonka intohimo, halu saavuttaa jotain ja sitoutuminen olisivat yhtä suuret kuin hänellä.

Se on paljon sanottu mieheltä, jonka oman elämän jalkapallo täyttää kokonaan – tai ainakin melkein.

Jäljet johtavat teurastamolle

Nenään tulee vieno haju, joka on helppo tunnistaa. Navetta!

Olemme takaisin Kemissä, Vilmilän teollisuusalueella. Eprintsev johdattaa autolta pihan poikki pääovelle ja avaa sen omilla avaimillaan.

– Tervetuloa!

Seinällä lukee Veljekset Rönkä. Katsomme kuvaajan kanssa toisiamme. Mitä me teemme teurastamolla jalkapallovalmentajan kanssa?

On palattava alkukesään 2012.

Eprintsev, Kari Vaalto ja Eero Mäki-Jokela olivat Ukrainassa seuraamassa jalkapalloilun EM-kisoja. Koska Eprintsevillä ei ollut juuri silloin valmennuskiireitä, Mäki-Jokela lupasi järjestää hänet työpaikkahaastatteluun teurastamolle, jossa työskenteli itsekin.

Eprintsevista tuli projektityöntekijä. Todennäköisesti ainoa ihminen, joka pullottaa verta Euroopan jalkapalloliiton (UEFA) ammattivalmentajalisenssillä.

Kun Röngällä teurastetaan nautoja, Eprintsev kokoaa niiden veren paljuihin, käsittelee ja laskee puolen litran muovipulloihin, jotka hän asettelee laatikoihin ja vie pakastamoon.

– 50 000 pulloa vuodessa. Teurastuspäivinä tulen aamukuudelta ja lähden puoliltapäivin, hän esittelee ja kehuu viihtyvänsä.

– Tämä on hyvää vastapainoa, aivan toisenlaista kuin valmentaminen.

Oleg Eprintsevin elämä Kemissä ei ole ollut pelkkää jalkapalloa: hän on ollut projektityöntekijänä Röngän teurastamolla, pullottamassa verta.
Oleg Eprintsevin elämä Kemissä ei ole ollut pelkkää jalkapalloa: hän on ollut projektityöntekijänä Röngän teurastamolla, pullottamassa verta.
Kuva: Jussi Leinonen

Hän asuu Kemissä yksin. Aikuinen tytär on Moskovassa, samoin vaimo, joka auttaa vanhaa isäänsä.

Eprintsev sanoo suoraan, että perhe-elämä on kärsinyt jalkapallosta.

– Olen onnekas, että olen voinut tehdä intohimostani ammatin. Vastapuolena on, että perheeltä on vaatinut uhrauksia mennä isän työn mukana. Sitä on vaikea hyvittää.

Eprintseville Kemi tuntuu kodilta, ihmisineen ja maisemineen. Hän sanoo, ettei kaipaa pois – mitä nyt toisinaan Moskovaan.

Entä Karabulak? Haluaisiko Eprintsev palata vielä lapsuuden maisemiinsa?

Hän katsoo kysyjää silmiin, ennen kuin vastaa.

– Aina. Juuret ovat iso osa ihmistä.

Kun jännitteet kasvoivat Ingushiassa 1990-luvun alussa, tuhannet venäläissukuiset muuttivat pois. Niin tekivät myös Eprintsevin lähisukulaiset.

Äiti ja pikkusisko asuvat nyt Orenburgissa, Etelä-Venäjällä. Nuorena kuollut isä jäi Karabulakin multiin.

– Olen ajatellut, että jonain päivänä käyn siellä, lapsuuden paikoissa ja hänen haudallaan.

Sitä ennen hän kuljettaa muistoja mielessään.

Sitäkin päivää, jolloin hän nousi junaan Karabulakin asemalla, äidin itkiessä, ja lähti kohti unelmaansa.

– Samalla matkalla olen yhä.

Alkavalla kaudella Oleg Eprintsev kuuluu futsalissa kahden liigajoukkueen, Tornion Palloveikkojen (miehet) ja FT Kemi-Tornion (naiset) taustavoimiin.
Alkavalla kaudella Oleg Eprintsev kuuluu futsalissa kahden liigajoukkueen, Tornion Palloveikkojen (miehet) ja FT Kemi-Tornion (naiset) taustavoimiin.
Kuva: Jussi Leinonen
Kuka?

Oleg Eprintsev

Syntyi 19. maaliskuuta Karabulakissa, silloisessa Neuvostoliitossa.

Venäjän ja Suomen kansalainen, asuu Kemissä.

Ehti valmistua sähköinsinööriksi ja pelata jalkapalloa Neuvostoliiton toiseksi korkeimmalla sarjatasolla, ennen kuin tuli Suomeen kesällä 1990.

Edusti pelaajana Kemin Palloseuraa (1990, 1991, 1995), Myllykosken Palloa (1990), VisanPalloa (1992–1995), Kemin Pallotovereita (1996–1998) ja Tornion Palloa (1999–2002).

Voitti Neuvostoliiton mestaruuden futsalissa 1991 ja osallistui maajoukkueessa MM-kisoihin Hongkongissa 1992 (1 voitto, 1 tasapeli, 1 tappio).

Oli perustamassa FT Kemi-Torniota. Seura on voittanut futsalin Suomen mestaruuden miehissä 1999, 2001 ja 2002 sekä naisissa 2009 ja 2012.

Valmentanut aiemmin VisanPalloa (1992–1995), Kemin Pallotovereita (1996–1998), PS Kemiä (2010, urheilutoimenjohtajana 2010-2011), Tornion Pallo-47:ää (1998–2009) sekä Kemin jalkapalloakatemiaa.

Toiminut myös TP-47:n managerina ja urheilutoimenjohtajana.

2019: Jutun 1. julkaisun (3.6.2017) jälkeen Eprintsev on siirtynyt valmentamaan Tornion Palloveikkoja, joka nousi futsalissa miesten liigaan ensi kaudeksi. Hän kuuluu yhä myös Futsal Team Kemi-Tornion taustavoimiin. Seuran naisjoukkue on pelannut liigaa Eprintsevin valmennuksessa.