Lukemisto

Supikoira oli pitkään Suomessa yhtä harvinainen kuin saimaannorppa – nyt sitä yritetään hävittää kaikin keinoin, mutta sisukas ja helposti sikiävä vieraslaji panee kampoihin vaikka teeskentelemällä kuollutta

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 12.9.2015

Anssi Jokiranta
Supikoiranpyytäjä Jussi Juntti ripustaa kalanperkeitä houkuttimeksi haittaeläimelle, jonka leviämistä torjutaan yhteispohjoismaisesti.

Supikoiranpyytäjä Jussi Juntti ripustaa kalanperkeitä houkuttimeksi haittaeläimelle, jonka leviämistä torjutaan yhteispohjoismaisesti.

Risto Pyykkö

Vastaanotin särähtää lupaavasti. Supikoiranmetsästäjä Jussi Juntti polkee avolava-Fordinsa jarrua niin että rovaniemeläinen metsäautotie pölisee.

– No nyt! Olisiko Juudas?

Juntti kiertää autonsa takakontille, kaivaa sieltä antennin ja kytkee sen gps-paikantimen vastaanottimeen. Sitten hän kohottaa häkkyrän kohti taivasta ja höristää korviaan. Vieläkö kuuluu?

Ei. Ei rasahdustakaan, vaikka Juntti haravoi laitteellaan jokaisen ilmansuunnan.

– Mikä lie häiriö. Ei se Juudas ollut, pyytäjä sanoo taitellessaan antennin takaisin autoon.

Ja Juudasta me etsimme.

Ei mitä tahansa supikoiraa, vaan yhtä Lapin kahdeksasta, jotka kantavat kaulassaan gps-paikanninta.

Supikoiralla on huono maine taudinlevittäjänä ja riistarosvona. Siksi Suomi, Ruotsi, Norja ja osin Tanskakin ovat torjuneet pitkäkarvaista pienpetoa yhteistyössä vuodesta 2010.

Yhteispohjoismainen taistelu on pysäyttänyt vahingollisen vieraslajin runsastumisen Lapissa ja levittäytymisen läntisiin naapurimaihin.

Silti supikoirasota ei ole ohi. Rintamalinjat nousevat aina vain pohjoisemmas.

Liikkuvainen karvaturri leviää hitaasti mutta varmasti kohti tuntureita ja Jäämerta. Siksi sen torjuntaan palkatut kenttätyöntekijät, kuten Jussi Juntti, värväävät edelleen pannoitettuja supikoiria, jotka hakeutuvat viettiensä vetäminä lajitoverinsa seuraan ja johdattavat näin pyytäjätkin jäljille.

Jossain täällä, Vasakairan liepeillä Rovaniemen ja Sodankylän rajalla, hipsuttelee yksi kavaltajista. Mutta missä?

Anssi Jokiranta

Supikoirille on pannoitettu paikantimia, jotta ne ohjaisivat pyytäjät oikeille jäljille. Jussi Juntti luotaa Rovaniemen ja Sodankylän rajalla Vasakairassa.

Harvinaisuudesta tuli riesa

Kettua vähän pienempi supikoira tuli Suomeen maahanmuuttajana idästä.

Itäaasialaisella koiraeläimellä on pitkä- ja karkeakarvainen turkki, joka muistuttaa tiiviine pohjavilloineen sudennahkaa. Siksi turkiksia arvostaneet venäläiset alkoivat istuttaa sitä jo 1920-luvulla.

Supikoira ei länsimaalaistunut suin päin. Suomalaiset havainnot mahtuivat pitkään kahden käden sormiin. Vielä 1955 supikoira rauhoitettiin Suomessa yhtä harvinaisena kuin saimaannorppa.

Vasta 1970-luvulla alkoi lajin voittokulku, jossa on kaatunut ennätys toisensa perään.

2008 supikoiria arvioitiin olevan Suomessa enemmän kuin kettuja.

2009 metsästäjien saaliiksi päätyi 172 000 supikoiraa. Nisäkkäistä vain jäniksiä pyydettiin enemmän.

2010 tutkijat totesivat Suomen supikoirakannan kaksinkertaistuneen 10 vuodessa.

Tehokkaasti sikiävä tulokas on valloittanut tasavallan eteläisintä Lappia myöten, eikä ole aristellut pohjoistakaan, jonka talvet eivät ole yhtä ankaria kuin ennen.

Jussi Juntti kertoo eteläsuomalaisesta seurueesta, joka tuli viime syksynä lintujahtiin Sodankylän pohjoisosiin, lähes kirveen koskemattomiin kairoihin. Pian he raportoivat ampuneensa sieltä supikoiran.

– Johtopäätös oli ollut, että jos vastaan tulee vielä hirvikärpänenkin, he lähtevät saman tien takaisin etelään.

Lajin levittäytymisestä huolimatta vain pieni osa lappilaisista on nähnyt supikoiran luonnossa, mikä johtuu sen elintavoista.

– Yön eläin lähtee liikkeelle hämärän tullen ja pysyttelee päivät levossa, Juntti luonnehtii.

Supikoiralla on muitakin pimeitä puolia. Niitä, joiden vuoksi se on pelätty ja vihattukin.

Urpo Kainulainen/arkisto

Supikoira on kaikkiruokainen, tehokas lisääntyjä ja vieraslajina moneille taudeille immuuni. Siksi sitä on enää vaikea hävittää.

300 kilometriä supinmarssia

Supikoiralla on amerikkalainen nimikaima, supi eli pesukarhu. Lajit eivät ole sukulaisia, vaikka kantavatkin poskille yltävää, tummaa ”rosvonnaamiota”.

Rosvona supikoiraa on pidettykin. Pesänhävittäjänä, joka tuhoaa riistan missä vain kulkee.

Sittemmin tutkijat ovat tyynnytelleet pahimpia pelkoja. Supikoiralle kelpaa kyllä sorsanmuna tai teerenpoikanen riekonmunasta puhumattakaan, mutta myös kaikki muu marjoista matoihin ja viljasta sammakoihin. Siksi vaikutus riistakantoihin on rajallinen.

Pelottavampi uhka supikoira on taudinkantajana.

Se levittää muun muassa raivotautia ja myyräekinokokkia. Molemmat ovat ihmiseen siirtyessään hengenvaarallisia ja perin vaikeasti hoidettavissa.

Teoriassa ekinokokin voi saada esimerkiksi luonnonmarjoista, joiden päälle tautia kantava supikoira on työntänyt tarpeensa.

Käytännössä mahdollisuus on vielä häviävän pieni. Ekinokokkia on löytynyt aika-ajoin supikoiran valtaamilta alueilta, kuten Venäjältä ja Keski-Euroopasta, mutta ei toistaiseksi Suomesta.

Ensimmäinenkin tapaus olisi liikaa. Siksi on sanottu, että suomalaisen marjastuskulttuurin uhka ei ole todellakaan thaipoimija, vaan ekinokokki ja sen kantajat, kuten supikoira.

Suurin osa Ruotsia on säästynyt supikoiran invaasiolta. Mutta kuinka kauan? Vakiintunut kanta löytyy jo Perämeren länsirannalta aina Luulajan korkeudelle, tosin vain joitakin satoja yksilöitä. Norjaan supikoira ei ole ehtinyt.

Ruotsalaiset pelkäävät lajin leviävän yhä etelämmäs siinä kuin norjalaiset pohjoisemmas.

Huoli ei ole turha. Vaikka lyhytjalkainen ja pitkäkarvainen supikoira näyttää lyllertäjältä, se ei mittaa matkaa, kun luonto kutsuu parinhakuun.

Haaparannan liepeillä kavaltajaksi pannoitettu eläin köpötteli supinmarssia reilut 300 kilometriä pohjoiseen, aina Käsivarren korkeudelle saakka.

Sieltä se pyörähti Suomen puolelle asettuakseen Enontekiön Sonkamuotkaan. Matkamittariin kertyi vajaassa kolmessa kuukaudessa noin 500 kilometriä.

Siksi Ruotsi ja Norja haluavat pysäyttää supikoiran jo siellä mistä se tulee – Lapissa.

Ja siksi Jussi Juntti saa tehdä nyt ammatikseen sitä mistä moni lappilaismies haaveilee.

Sisukas ja sikiävä

Nirriboys. Niin lukee supikoiramiehen sinisen avolava-auton perää komistavassa tarrassa, ketunpään alla.

Jussi Juntti on kuulunut vuosia länsilappilaiseen metsästysporukkaan, joka jahtaa pienpetoja siinä kuin syötävääkin riistaa. Ensimmäisen supikoiransa hän loukutti vuonna 2009.

Samoihin aikoihin Juha Mäkimartti aloitteli tehopyyntiä Meri-Lapissa. Keminmaalaisesta tuli EU:n, Ruotsin ja Norjan rahoittaman yhteispohjoismaisen supikoirahankkeen ensimmäinen kenttätyöntekijä.

Elokuun alusta lähtien Juntti on ollut se toinen.

Hymy pyrkii väkisin huulille, kun torniolainen aloittaa työviikkonsa nostamalla repun ja pienireikäisen haulikon selkäänsä Rovaniemen Hirvasselässä.

– Aiemmin rakensin taloja ja menin metsälle kun kerkesin. Onhan tämä luksusta, että saan nyt palkkaa siitä mitä ennen harrastin.

Juntin vastuulla on Keski-Lappi noin Rovaniemen korkeudelta ylöspäin. Mäkimartin tapaan hän jakaa tietoa supikoirasta ja sen pyynnistä, opettaa rakentamaan loukkuja ja seuraa eläinten liikkeitä muun muassa pantojen avulla.

Ja metsästää minkä ehtii.

Mäkimartti aloitti supikoirasodan vuonna 2009. Sen jälkeen hänen iskuryhmänsä on päästänyt päiviltä tuhatkunta supikoiraa Etelä-Lapin rintamalohkolla.

Tehopyynnin tulokset näkyvät.

– Alussa saaliiksi tuli vuodessa noin 250 supikoiraa, tänä vuonna toistaiseksi 65. Kannankasvu on saatu pysäytettyä, Mäkimartti sanoo.

Silti supikoirassa riittää yhä vastusta Lapin kahdelle ammattipyytäjälle ja lukemattomille harrastajille.

Karvaturri syö mitä vain, vaeltaa väsymättä, sietää monenlaisia olosuhteita ja on taudeille tunnottomampi kuin kettu.

Talven tiuketessa supikoira luikahtaa nukkumaan. Talviuni on kevyt mutta riittävän syvä, jotta eläin säästää energiaa ja selviää kapista, joka sortaa jatkuvasti jalkeilla olevan ketun.

Ja vaikka taudit, talvi, saalistajat ja liikenne voivat viedä yhdeksän kymmenestä supikoiranpennusta ensimmäisen elinvuoden aikana, eloonjääneet jatkavat sukua sen verran sukkelasti, että kanta pysyy vahvana.

Metsästäjäkään ei ota supikoiralta nirriä pois noin vain.

Eläimen jäljille on vaikea löytää. Jos löytää, supikoira tuntee kyllä ketunpesät ja piilot, jonne se voi tukkeutua.

Ja jos muu ei auta, supikoira alkaa näytellä. Koiran tai ihmisen kynsissä eläin tekeytyy kuolleeksi ja voi hipsiä omille teilleen silmän välttäessä.

Enimmäkseen yöeläjä näyttäytyy silloin kuin ihminen ei ole paikalla. Siksi perinteisten keinojen, kuten erilaisten loukkujen, luolakoirien ja haaskojen rinnalle, on haettu uusinta hi-techiä.

Sellaista Jussi Junttikin kantaa nyt repussaan.

Anssi Jokiranta

Pisara riittää viikoksi, amerikkalainen valmistaja mainostaa hajustettaan, jolla houkutellaan myös supikoiria.

Tyrmäävä pisara houkuttimeksi

Olemme kävelleet autolta vajaan kilometrin, kun ammattimetsästäjä heilauttaa kättään.

– Tässä on hyvä paikka.

Kahden kuivan kummun välissä suikertaa jänkä ja sen keskellä puro. Sivummalla on marjamättäitä. Ne notkuvat mustikoita.

Juntin silmin maisema on kuin luotu vettä pelkäämättömälle supikoiralle, joka vaeltaa mielellään vesistöjen rantoja.

– Jos lähellä on vielä rimpisuota, jossa on mukava mellastaa ja syödä sammakoita, niin aina vaan parempi.

Supikoira ei nirsoile ruokapöydässä. Kaikki käy. Siksi lappilaismetsästäjät ovat alkaneet kutsua sitä raatokoiraksi.

Nyt Vasakairan Juudakselle on tarjolla harvinaisempaa herkkua.

Juntti kaivaa repustaan tornionjokivartisia lohenperkeitä. Niiden rasva on eltaantunut kiinni muovipussiin.

Hän taivuttaa männyntaimen ja ripustaa kalanruodon sen latvaan. Muutaman lämpimän päivän jälkeen täällä haisee.

Juntti nostaa repustaan vielä toisen punalihaisen perkeet. Hän piilottaa ne puronvarteen juurakon alle ja toivoo vienosti hymyillen, ettei paikalle satu kalamiehiä.

– Jos löytävät täältä tuollaisen ruodon, jäävät tähän vielä asumaan.

Syötti saa höysteekseen vielä roiskauksen pienestä muovipullosta. Aine on yhdysvaltalaista tuontitavaraa.

– Hajusta päätellen tämä on uutettu suoraan ketun hännän alta, Juntti arvelee ja työntää pullon koehaistettavaksi.

Aromi on niin tyrmäävä, että on helppo uskoa hajusteen mainoslauseeseen: pisara riittää viikoiksi.

Lopuksi Juntti virittää paikalle riistakameran. Se on yksi noin 60:sta, joita supikoiraprojekti on sijoittanut maastoon.

Kamerat räpsähtävät kaikelle liikkeelle ja lähettävät otoksiaan kenttätyöntekijöiden sähköpostiin. Enimmäkseen sinne tulee poronkuvia.

– Mutta jospa tähän pyörähtäisi supikoira ja toisi kaverinsakin.

Juntti näyttää vielä innovaatioista uusinta, loukkuhälytintä. Kun supikoira on elävänä loukussa, vahti soittaa välittömästi metsästäjälle tai lähettää tekstiviestin.

– Toimiva vehje, joka säästää kulkemista. Ja täyttää lain kirjaimen, jonka mukaan vähintään kerran vuorokaudessa pitää todeta, onko elävänä pyytävässä loukussa saalista, Juntti sanoo.

Supikoirahankkeen aikana loukkuja on tehty yli 250 kappaletta. Joistakin on tullut jo tekstari: kiikissä on.

Anssi Jokiranta

Riistakamera on keskeinen työkalu torjuttaessa supikoiraa Lapissa. Jussi Juntti virittää sen puronvarteen, joka on supikoiran mielimaastoa.

Ei hävitettävissä, mutta torjuttavissa

Hiekka rahisee renkaissa Juntin kiepauttessa toiselle metsäautotielle.

Näiltä kankailta Vasakairan Juudaksen kaulassa killuva gps on lähettänyt tuoreimmat paikannuksensa.

Jos paikkamerkki asettuu tietokoneen tai puhelimen näytöllä kerta kerran jälkeen samoille kohdin, kenttätyöntekijän on aika jalkautua: supikoiralla on todennäköisesti kumppani. Parhaassa tapauksessa voi löytyä pesue.

Tämä kavaltaja on köpötellyt toistaiseksi alueellaan sen verran päämäärättömästi, ettei hellusta näytä olevan tietoakaan.

Jos vapaana juokseva supikoira sattuu kohdalle, Juntin mielestä on turha alkaa tihrustaa, onko sillä pantaa.

– Reikä turkkiin ja sillä selvä. Jokainen supikoira vähempänä on eteenpäin.

Supikoirahankkeen rahoitus on turvattu vuoden loppuun asti. Jatkollekin on tarvetta, jos asiaa kysytään kenttätyöntekijöiltä, jotka tuntevat Lapin supikoirien liikkeet parhaiten.

Juntin mukaan kyse ei ole niinkään metsästyksestä kuin luonnonsuojelusta.

– Supikoiraa ei hävitetä enää Suomesta ja tuskin Lapistakaan. Mutta se on estettävissä, että laji ei vie vitsauksiaan tuntureille asti.

Juntti kaivaa jälleen antennin autostaan ja kytkee vastaanottimeen. Kanavilla on hiljaista.

– Missä lie on, mutta ei ainakaan tässä lähellä.

Ehkä Vasakairan Juudas on vain viisas. Kukapa näyttäytyisi, jos on etsintäkuulutettu ja palkkionmetsästäjät pian hännän takana.

Supikoira

Kettua ja mäyrää pienempi, ruumiin pituus yleensä 45–70 cm, paino 3–9 kg.

Levisi Suomeen idästä 1930-1940-luvuilta lähtien. Yleisin Tornio–Suomussalmi -linjan eteläpuolella, mutta havaintoja yhä pohjoisempaa. Etelä-Suomessa aikuisia yksilöitä voi löytyä jopa kaksi yhdeltä neliökilometriltä.

Yleensä 3–4 kuukautta talviunessa. Leutoina talvina voi herätä välillä tai olla liikkeellä läpi talven. Synnyttää touko-kesäkuussa 6–12 poikasta, joskus jopa 20. Lajin nopea leviäminen ja kantojen runsaus perustuu paljolti juuri hyvään lisääntymiskykyyn.

Luonnon monimuotoisuudelle vahingollinen vieraslaji, joka on myös keskeinen kettusyyhyn, rabieksen ja ekinokokin kantaja ja levittäjä. Vuosittaiset saaliit 100 000–170 000 yksilöä. Turkisten hinnat vaikuttavat saalismääriin suuresti.

Lähde: Suomen riistakeskus


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös