Lukemisto

Kun tokiolainen valokuvaaja tuli 1970-luvulla Lappiin, häntä epäiltiin vakoojaksi – kohta "Japanin Jussi" löysi Raattaman kylän, sieltä täydelliset revontulet ja niiden alta elämänsä rakkauden

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 22. helmikuuta 2015

Pekka Aho
Tällä pihalla Hisayoshi Kadowakista tuli Lapin ja revontulten vanki. Yli 30 vuotta sitten hän asui kaksi kesää ja kaksi talvea Raattaman Vähäkosken niskalla, asumattomalla puolella Ounasjokea. Rantasaunassa hän lämmitti pesuveden.

Tällä pihalla Hisayoshi Kadowakista tuli Lapin ja revontulten vanki. Yli 30 vuotta sitten hän asui kaksi kesää ja kaksi talvea Raattaman Vähäkosken niskalla, asumattomalla puolella Ounasjokea. Rantasaunassa hän lämmitti pesuveden.

Risto Pyykkö

Musta pilkka välkähtelee Ounasjoen valkeassa uomassa.

Aurinko on kiivennyt Pallaksen tuntureiden takaa kyllin korkealle tavoittaakseen Vähäkosken niskalta pienenpienen sulan, joka säihkyy sen säteistä. Aivan kuin helmikuinen joki iskisi silmää vanhalle tutulleen.

Sellaiseksi voi sanoa pientä miestä, joka seisoo törmällä ja huitoo innokkaasti ympärilleen.

– Tuohon hakkasin avannon joka aamu, tuossa mökissä asuin. Tuolla kävin asioillani, hän esittelee ja viittilöi huussille, joka seisoo kylmissään pihan perällä.

Hän on pukeutunut suoriin housuihin, untuvatakkiin ja hylkeennahkaiseen lakkiin. Silmälasien takaa tuikkivat eloisat silmät. Harmaan parran ympäröimä suu leviää herkästi hymyyn.

Hän on Hisayoshi Kadowaki, 63, Japanin tunnetuin revontulikuvaaja.

Sillä nimellä häntä ei tosin tunneta täällä, Kittilän Raattamassa. Kyläläisille hän on Hihajussi, Japanin Jussi tai vain Jussi.

Tällä törmällä, tiettömän taipaleen takana Vähäkosken niskalla, hän asui yli 30 vuotta sitten kaksi kesää ja kaksi talvea, joista tuli kohtalokkaita.

Sen jälkeen hän on palannut joka talvi Raattamaan, joka merkitsee hänelle – niin hän itse sanoo – toista kotia.

Täältä hän löysi revontulet.

Täältä hän aloitti elämäntyönsä.

Ja täällä hän rakastui.

Mutta matkalla Raattamaan ehti tapahtua paljon.

Auto katolleen ensivisiitillä

Kaikki alkoi vuonna 1975.

Silloin Kadowaki, nuori valokuvauksen opiskelija, matkusti Tokiosta ensi kertaa Eurooppaan.

Hän lensi halki Venäjän ja nousi Pietarissa laivaan, joka pysähtyi kuudeksi tunniksi Helsingin satamaan, ennen kuin jatkoi Lontooseen.

Opiskelija poikkesi jaloittelemaan kaupungille. Hän pistäytyi Japanin suurlähetystössä, jonka henkilökunta esitteli hänelle kuvakirjoja Suomesta.

Vieras pysähtyi yhdelle sivulle. Siinä juoksi vaaleanharmaita, sarvipäisiä eläimiä.

– Ne ovat poroja. Kuvat ovat poroerotuksesta, virkailija opasti Kadowakia.

Pekka Aho

Hisayoshi Kadowaki muistelee hymysuin, miten onnettomasti valokuvaajan ensivisiitti Lappiin päättyi: hän ajoi vuokra-autonsa nurin hiekkatiellä eikä löytänyt koskaan poroerotusta.

Kuva jäi kiehtomaan häntä, mutta ei pelkästään se.

Kun Kadowaki oli kaivanut kameransa esiin Habarovskissa ja Pietarissa, kohta oli ilmestynyt koppalakkipäinen mies. Tämä oli ottanut kameran, avannut sen, vetänyt filmirullan suoraksi ja ojentanut takaisin. Yrmeänä, sanaakaan sanomatta.

Mutta ei Helsingissä.

– Olin tullut kuin toiseen maailmaan. Ihmiset hymyilivät ja olivat ystävällisiä. Venäjällä kaikki oli synkkää, mutta Suomessa vihreää, hän kuvailee.

– Kuuden tunnin jälkeen olin varma, että tulen tänne uudestaan.

Se koitti syksyllä 1978. Hän matkusti Lappiin löytääkseen poroerotuksen.

Sitä ei löytynyt. Sen sijaan hän ajoi Inarista vuokraamansa pikkuauton katolleen Kittilässä, Pokan eteläpuolella.

– Olen huono ajaja. Sitä paitsi se oli hiekkatie. En ollut ajanut sellaista koskaan, hän muistelee onnettomuutta, jossa oli lopulta onnea.

– Sain vain joitakin naarmuja. Mutta minua pelotti kauheasti. Siellä ei ollut taloja, eikä ohikulkijoita. Olin varma, että metsästä tulee karhu ja syö minut.

Kadowaki palasi Kittilän terveyskeskuksen kautta Rovaniemen rautatieasemalle. Siellä hän huomasi itsensä kokoisen miehen, jonka päässä keikkui lapinlakki. Tuo jos kuka tietää poroerotuksesta, Kadowaki ajatteli.

Hän lyöttäytyi juttusille.

Itävallan Anttonin matkaan

Itävaltalainen puuseppä Anton Neumeier halusi Lappiin. Liikkua tunturissa, paimentaa poroja, elää kodassa.

Vuonna 1931 hän oli lähtenyt Innsbruckin liepeiltä kohti pohjoista toteuttaakseen unelmansa, joka ei ollut jättänyt nuorta miestä rauhaan.

Monen mutkan kautta hän oli päätynyt pororengiksi Enontekiölle, kasvattanut vähitellen oman tokan ja nikkaroinut Nunnasen kylään itselleen pienen mökin.

Neumeierista tuli yhtä paikallinen kuin paikalliset itse sillä erotuksella, että suomen ja saamen lisäksi hän puhui myös norjaa ja saksaa.

Mutta ei englantia, jolla japanilainen mies lähestyi häntä Rovaniemen asemapihalla.

Kielimuuri ei estänyt heitä tutustumasta yöjunassa. Aamulla Helsingissä Neumeier jätti osoitteensa Kadowakille. Siinä luki: Anton, Nunnanen.

Kadowaki muistaa tallettaneensa paperinpalan tarkasti.

– Ajattelin, että onpa helppoa! Kaikki tuntevat tämän miehen. Kun tulen seuraavan kerran, kaikki järjestyy.

Kaksi vuotta myöhemmin Kadowaki palasi ja körötteli postiautossa Enontekiölle. Mutta Neumeier ei ollutkaan siellä, vaan jokavuotisella visiitillään Itävallassa.

Valokuvaava matkailija asettui Hettaan odottamaan. Sitä kesti pari viikkoa, kunnes toivottu hahmo ilmestyi kylälle asioilleen.

Kadowaki ehti kysyä Itävallan Antonilta häthätää, voisiko hän tulla vieraaksi Nunnaseen, ennen kuin tämä hyppäsi lapinlakki liehuen taas linjuriin tai vilkutti hyvästit ikkunan läpi.

– Ajattelin, ettei tämä taida niin helppoa ollakaan.

Seuraavana aamuna Kadowaki otti taksikyydin Nunnaseen ja pääsi Neumeierin vieraaksi tämän yhden huoneen mökkiin.

Kaikki vaivannäkö palkittiin seuraavien viikkojen aikana.

Nunnasessa hän näki, miten porolliset elävät. Peltovuomassa hän pääsi vihdoin kuvaamaan poroerotusta. Hirvassalmen vanhalla autiokämpällä hän tutustui riekonpyytäjiin. Kiirunassa hän näki ensimmäiset revontulensa.

– Olin kuin keskellä elokuvaa, Kadowaki sanoo.

– Vaikka minua paleli päivästä toiseen, minua kiinnosti suunnattomasti kierrellä paikasta toiseen.

Kiinnosti se muitakin.

Valokuvaaja vai vakooja?

Kaamos ei ollut ennen Lapin matkailuvaltti.

Kukapa tänne vaivautuisi ulkomailta, keskelle kylmää ja pimeää, lappilaiset ajattelivat vielä 1980-luvulla.

Siksi poliisit halusivat ottaa selvää, mikä mies kulkee sydäntalvella pitkin Käsivartta ja Ylä-Lappia kamera kaulassaan.

Virkavalta koputti Neumeierin ovelle Nunnasessa ja pyysi Kadowakin juttusilleen Inarissa.

– He halusivat tietää, olisinko kenties vakooja, hän kertoo ja hymyilee silmät sirrillään.

– Näytin heille papereitani, kuviani ja rahojani. Kerroin englanniksi, että olen vain tavallinen valokuvaaja, good person! Muistan, miten poliiseja alkoi naurattaa.

Keväällä 1981 Kadowaki matkusti Japaniin, mutta vain kuittaamaan apurahan. Sen turvin hän palasi pian Nunnaseen ja pyysi Neumeieria avukseen etsimään hänelle vuokrakodin vuodeksi tai kahdeksi.

Pekka Aho

Mervi Autto emännöi perheen matkailuyritystä Raattamassa. Siellä valokuvaajaa ei tunneta Hisayoshi Kadowakina, vaan Japanin Jussina tai Hihajussina.

Itävallan Antonilla oli ystäviä Raattamassakin, kuten Aini ja Unto Autto.

Autton perhe oli asunut isännän kotipaikkaa sillattoman Ounasjoen takana, ennen kuin oli rakentanut 1960-luvulla talon keskelle Raattaman kylää. Punainen tupa ja pieni mökki Vähäkosken niskalla olivat jääneet tyhjilleen, piipahduspaikaksi.

Kesäkuisena päivänä 1981 Auttot olivat lämmittämässä siellä rantasaunaa, kun joen taakse ilmestyi huitomaan kaksi hahmoa.

– Tuosta Unto souti hakemaan meidät, minut ja Antonin, Kadowaki kertoo ja viittilöi Ounasjoen yli.

Ennen paluukyytiä oli lyöty kättä päälle, että paikasta tulee tilapäisesti koti Hihajussille, kuten nyt jo edesmennyt Unto Autto kutsui häntä.

Ensimmäinen kesä kului leppoisasti, mutta ei talvi.

Vesi piti kantaa avannosta. Kadowaki jyysti joka aamu ja joskus iltaisinkin reikää Ounasjoen jäähän.

– Usein tunsin itseni väsyneemmäksi kuin koskaan.

Silti nukkuminen oli vaikeaa. Taivaalla näkyi jotain, joka valvotti.

Auttot kuin perhe, Raattama kuin koti

Pihalla lojuu porontaljoja. Muutama jokaisen mökin edessä.

Olemme palanneet joen takaa – Niemestä, kuten paikalliset sanovat – tienvarteen. Tällä rannalla Auttojen tytär Mervi Autto emännöi vanhempiensa perustamaa porotilamajoitusta.

Yritys saa joka talvi asiakkaita Japanista. Illan myöhäisinä tunteina nämä heittäytyvät selälleen porontaljoille ja tiirailevat yötaivaalle nähdäkseen revontulet.

– Japanilaiset tuntevat Suomesta myös muumit, joulupukin, Marimekon ja Iittalan. Mutta revontulet ovat tärkeintä, Kadowaki sanoo.

Hän on kuvannut niitä pian 35 vuotta.

Hänen revontulinäyttelynsä näki Tokiossa kahdessa viikossa 14 000 ihmistä. Hänestä on tehty dokumentteja, joiden katsojaluvut ovat miljoonissa. Hänen kuvakirjojaan on myyty kymmeniä tuhansia.

Noin 130 miljoonasta japanilaisesta hän on nähnyt revontulia kenties kaikista eniten.

Ja haluaa nähdä lisää.

– Revontulet ovat kuin kasvot: täysin samanlaisia ei ole, hän tietää ja sanoo innostuvansa taivaallisesta näytelmästä aivan yhtä paljon kuin ensimmäisenä talvenaan Raattamassa.

– Se on kaunista ja ihmeellistä, ja joskus vähän pelottavaa. Revontulten alla tunnen itseni muurahaiseksi.

Useimmat kuvista ovat juuri Raattamasta.

Kadowaki on kuvannut revontulia myös Huippuvuorilla, Alaskassa, Islannissa ja Venäjällä.

Tarpeeksi monessa paikassa ollakseen varma, että missään ne eivät leimua niin kuin täällä.

– Täällä ei ole ihmisten valoja häiritsemässä. Pihalta näkyy koko pohjoinen taivas, revontulien silta idästä länteen. Paikka on täydellinen.

Ja se tunne! Samanlaista hän ei löydä missään.

– Olen täällä hyvin onnellinen. Auttot ovat minulle kuin perhe, kyläläiset aina ystävällisiä. Tämä on kotini.

Joka talvi Kadowaki opastaa viikoksi Japanista Raattamaan kolme turistiryhmää, jotta hänen maanmiehensä voisivat kokea saman.

Säänhaltija on ihmeellisen usein revontulimatkailijoiden puolella. Vai pitäisikö sittenkin uskoa matkailuyrittäjä Mervi Auttoa? Hän tapaa sanoa, että Jussi loihtii revontulet taivaalle.

– Velho se on. Voi mennä viikkoja, ettei revontulista näy väläystäkään. Mutta kun Jussi tulee ryhmineen, niin jopa leimuaa, Autto hymyilee.

Niin nytkin. Viikon reissu on lopuillaan, eikä Raattamassa ole ollut yötä ilman revontulia.

Kerran Kadowaki meni ulos yhdeltä yöltä, huomasi revontulet ja herätti muutkin. Katseltavaa riitti lähelle aamuneljää.

Kadowakin mukaan muualla joutuu matkustamaan majapaikasta jonnekin, jotta voi nähdä revontulet. Mutta ei täällä.

– Ne tulevat luoksesi. Istut mökissäsi, poikkeat pihalle ja katsot taivaalle – siinä ne ovat.

Rakkautta revontulten alla

Hyvin tunnetun legendan mukaan japanilaiset uskovat revontulten parantavan hedelmällisyyttä.

Kadowaki sanoo kuulleensa asiasta. Mutta ei Japanissa, vaan Euroopassa.

– Japanilaiset eivät ajattele, että revontulilla ja lapsen saamisella olisi yhteys. Se on pelkkä myytti, hän sanoo ja puistelee nauraen päätään.

Niinköhän? Punaiset mökit nököttävät rinnakkain Autton porotilan pihassa. Yksi niistä on Kadowakille erityisen läheinen.

Siihen majoittui 18 vuotta sitten Hiromi, Tanskassa asunut japanilainen nainen, joka oli lukenut lentoyhtiön lehdestä Lapissa viihtyvästä revontulikuvaajasta. Hän päätti lähteä tämän opastamalle matkalle.

Raattamassa, revontulten alla, Hisayoshi ja Hiromi löysivät toisensa.

Lapista vastarakastuneet palasivat tahoilleen. Yhteydenpito jatkui tiiviinä.

Pian Hiromilla oli vähän tärkeämpää asiaa: Hisayoshi, sinulta unohtui minun luokseni jotakin.

Vajaat yhdeksän kuukautta myöhemmin heille syntyi poika. Hän sai nimekseen Akito.

– Aki tarkoittaa revontulia, to seitsemän tähden kuviota, ylpeä isä kertoo.

He ovat tehneet Raattamaan matkoja myös perheenä.

Ensimmäisellä niistä Akito oli vasta viiden kuukauden ikäinen. Kun värit syttyivät taivaalle, Hiromi kantoi tuhisevan nyytin varovasti ulos ja kohotti sen hellästi kohti taivasta.

– Katso, revontulet!

Hisayoshi Kadowaki

Japanilainen valokuvaaja.

Syntyi 1951 Matsuen kaupungissa Honshūn saarella, asuu Tokiossa. Kiertänyt kuvaamassa revontulia eri puolilla maailmaa.

Suosikkipaikka Kittilän Raattama, jossa asui 1981-1983. On vieraillut siellä myöhemmin kymmeniä kertoja.

Julkaissut muun muassa kirjoja sekä postikortteja ja pitänyt näyttelyitä. Taannoin hänen Suomessa ottamiaan revontulikuvia päätyi Japanin keisari Hirohitolle presidentti Mauno Koiviston tekemän valtiovierailun yhteydessä.

Liikkuu kuvausmatkoillaan mieluiten poronnahkaisissa nutukkaissa, joita omistaa puolenkymmentä paria.

Rakastaa Lappia, mutta vihaa sääskiä, joiden vuoksi ei halua Lappiin kesäisin.

Ymmärtää hieman suomea, mutta puhuu sitä huonosti. Siksi puhuu mieluiten englantia.

Perheessä vaimo Hiromi ja poika Akito.


Kommentit (5)

  • Olli

    Tämäkin tarina edelleen taattua RP-laatua.

  • Jussin väärti

    Raataamaalla kannatta käydä viimesiä aitoja lapinkyliä. Auton Jussin kaupassa on entisajan tunnelmaa.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös