Lukemisto

Hylätyt hyppyrit: Lapissa oli ennen mäkitorni melkein joka kunnassa ja hyppääjiä niin paljon, että suksia ei riittänyt kaikille halukkaille – mitä sitten tapahtui?

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 25.2.2017

LK Arkisto
Nuoria mäkihyppääjiä Rovaniemen Muurolan mäkikeskuksessa 1987, jolloin laji eli vielä kukoistuskauttaan.

Nuoria mäkihyppääjiä Rovaniemen Muurolan mäkikeskuksessa 1987, jolloin laji eli vielä kukoistuskauttaan.

Risto Pyykkö

Entinen mäkihyppääjä Arto Virtanen, 34, muistaa ne kisat aina.

Kotikylään Rovaniemen Muurolaan rakennetut hyppyrimäet hohtivat iltavaloissa, uusimpana ja uljaimpana 27 metrin mäki.

Elettiin maaliskuuta 1992. Kaikkiaan 143 lasta kapusi sukset olalla lähtölavoille Muurolapäivien kisoissa. Monttu oli mustana yleisöä.

Yhdeksänvuotias Virtanen kökötti lähtöpuomilla ja kuuli nimensä kaiuttimista. Hyppypuvun alla kipristeli, vaikka mäki oli jokailtainen tuttu.

Eikä siinä vielä kaikki.

Muurolan Kisa-Veikkojen puuhamies Olavi Peteri oli onnistunut haalimaan vuodenvaihteessa halvalla läjän ilotulitteita, jotka olivat jäämässä myyjälle käteen. Iltamäenlaskun lopuksi raketit ammuttiin taivaalle.

– Pikkupojasta tuntui kuin olisi ollut maailmanmestaruuskisoissa, Virtanen muistelee iltaa 25 vuoden takaa.

Nyt mäki ja monttu puskevat risua.

Anssi Jokiranta

Muurolan mäkien kasvatti Arto Virtanen mäen tornissa helmikuussa 2017.

Virtanen on tullut suksilla tästä tornista satoja kertoja. Tällä kertaa hän kahlaa varovasti alas vauhtimäkeä, jossa on talven liikahtamattomat lumet. Pieni toimitsijarakennus katsoo autioitunutta mäkikeskusta mustin, rikotuin ikkuna-aukoin.

Muurolan mäestä ei ole hypätty enää 15 vuoteen.

Teräsrakenteinen mäkitorni on viimeisiä muistomerkkejä ajasta, jolloin hyppyrimäet seisoivat osana maisemaa lähes jokaisessa lappilaisessa pitäjässä. Nyt tornin voi nähdä Muurolan lisäksi enää Rovaniemen Ounasvaaralla, Kemijärven Pöyliövaarassa ja Posion Kirintövaarassa. Vain Ounasvaaralla hypätään.

Miten tässä nyt näin kävi?

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

VANHA KUVA/Hannu Pirisen albumi

Hyppytorneja nikkaroitiin vaikka minne: jopa Kansankadulle Rovaniemen keskustaan, opettajien asuintalon pihalle. Hyppääjät 1950-luvun lopulta ovat Tuomo Vanhatalo (oik.), Pentti Vaara, Ahti Vaara ja kuvan lähettäjä Hannu Pirinen.

Mäkikotkia Kemiä myöten

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, aina 1960-luvulle saakka, Lappiin nousi kymmenittäin hyppytorneja.

Ne nikkaroitiin puusta lukuun ottamatta suurinta ja kauneinta, joka valettiin betonista: Ounasvaaran normaalimäki vihittiin vuonna 1962. Yli 50 metrin lentoja leiskauteltiin myös Ylitornion Rovavaaran ja Muonion Olostunturin puumäistä.

Talkoot ja yhteisöllisyys kukoistivat. Niillä ja kuntien kukkarolla nousi pienempiä mäkitorneja melkein jokaiseen Lapin pitäjään – parhaisiin useampia.

Paitsi Ounasvaaralla, Rovaniemellä hypättiin muun muassa Korkalovaarassa ja Santamäessä, eikä maalaiskunnasta tahtonut löytyä 1950-luvulla isompaa kylää, jossa ei olisi ollut rakennettua hyppyriä.

Näin Lapissa tuli lähes todeksi Lauri ”Tahko” Pihkalan unelma 1930-luvulta: mäki joka kylään.

vanha kuva

Pellon hyppyrimäessä vieraili lajin suomalaistähtiä.

Pihkala oli mäkihyppymiehiä alkujaan maanpuolustuksellisista syistä.

Hiihtohistorioitsija Pentti Jussila muistuttaa, että Suomen mäkihypyn nousu alkoi 1930-luvulla suojeluskuntajärjestöstä, jossa Pihkala toimi aktiivisesti.

– Hänen mielestään mäkihyppy oli omiaan kasvattamaan rohkeutta, nopeutta ja taitoa liikkua suksilla. Kaikkea sellaista, jota taistelija tarvitsee sodassa.

Rauhan palattua mäkikuume ei suinkaan talttunut, vaan paheni.

Siltä ei säästytty edes Perämeren pohjukassa. 50 vuotta sitten Meri-Lapissa oli toistakymmentä hyppyrimäkeä, suurin osa Kemissä.

– Junko, Saarenotta, Selkäsaari, Veitsiluoto, Ajos ja Hiskinmäki, Kiveliön Hiihtäjien pitkäaikainen puheenjohtaja Vilho Heikonen listaa.

– Nykykemiläiset eivät arvaakaan, että asuvat entisessä hyppyrimäkikaupungissa.

LK Arkisto

Keminmaan Kallinkankaan hyppyrimäki hylättynä vuonna 1984.

Ja voitteko uskoa: Kemi on siivittänyt lentoon yhden kansainvälisen tason mäkikotkan.

Karihaaran Karun kasvatti Toivo Lauren oli opetellut hyppäämään Jungossa. Se oli Kemin suurin hyppyri, jonka mäkiennätyksen Heikonen muistelee olleen 38,5 metriä.

Länsinaapuriin muutettuaan Lauren sai Ruotsin kansalaisuuden ja roikotti Oberstdorfin kansainvälisessä lentomäkikilpailussa 131 metriä maaliskuussa 1952. Sillä hän voitti samaisen kilpailun, jossa rovaniemeläinen Tauno Luiro oli noussut vuotta aiemmin maailmanmaineeseen lentämällä ME-lukemat 139 metriä.

Lauren ehti mäkiviikolle kolme muutakin kertaa ja osallistui Ruotsin mestaruuskisoihin niinkin myöhään kuin 1969 – täytettyään samana vuonna 50 vuotta.

Silloin Kemin mäki-innostus oli jo loppuliu’ussaan.

Kun Vilho Heikonen muutti Kuopioon vuonna 1964, Kemissä harjoitteli kymmeniä hyppääjiä, jotka olivat mäessä vähintään kolme kertaa viikossa.

– Kilpailureissullekin täyttyi yksi linja-auto.

Heikonen palasi Savosta synnyinkaupunkiinsa vuonna 1975 ja huomasi, ettei Jungon mäkeä enää ole.

– Pojat pelasivat jääpalloa tai jalkapalloa.

Mutta Rovaniemellä lento jatkui.

Sorkku, olympiavoittajien kehto

Kun katsoo Muurolan mäkitornista länteen, junaradan takana pilkottaa suuri rakennus.

Se on entinen keuhkoparantola, jossa Tauno Luiro veti viimeisen henkäyksensä lokakuussa 1955. Tuberkuloosi nujersi ME-hyppääjän ja olympiakävijän vain 23-vuotiaana.

Esikuvana Luiro eli vielä vuosia – aivan kuten hänen maailmanennätyksensäkin. Jugoslaavi Joze Slibar hyppäsi pitemmälle vasta 1961.

Luiro oli vain yksi monista, joista pohjoisen pikkuhyppääjät saattoivat ottaa mallia.

Ikä-, seura- ja harjoittelukaveri Antti Hyvärisestä tuli mäkihypyn ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja Cortinassa 1956. Kaksi vuotta myöhemmin 19-vuotias Ensio Hyytiä jatkoi Ounasvaaran kotkien mitaliputkea ponkaisemalla toiseksi Lahden MM-kisoissa.

Hänen isänsä Sulo Hyytiä oli vetänyt 1950-luvulle tultaessa talkoita, joilla oli arvaamaton vaikutus koko Suomen mäkihypylle.

Ounasvaaran etelänurkalle, Ranualle vievän tien tuntumaan, oli rakennettu rinnakkain kaksi mäkeä. Paikalla oli pitkään soranottomonttu. Sen mukaan nuoret hyppääjät ristivät jokailtaisen temmellyskenttänsä Sorkuksi.

Kukaan ei voinut tietää, että siitä tulisi yksi Suomen vilkkaimpia mäkikeskuksia lähes 40 vuodeksi.

Hyppyrikuumetta voi mitata vanhoilla tulosluetteloilla.

Kun Sorkun perinteinen mäkipäivä järjestettiin ensi kertaa 1969, mukana oli 366 junioria. Seuraavana vuonna heitä oli 347, sitten 257.

Ilmoittautuneita kirjattiin parhaimmillaan yli 600, mutta kun kisapäiväksi sattui parikin kertaa 30 asteen pakkanen, arimmat jäivät kotiin.

Helsingin Sanomat laski viime syksynä, että nyt koko Suomessa olisi noin 350 mäkihypyn harrastajaa. Sekin voi olla jo yläkanttiin, koska harrastajamäärä on koko ajan laskenut, välillä syöksyen.

LK Arkisto

Olostunturin mäki valmistui vuoden 1967 syksyksi. Viimeinen kisa pidettiin kevättalvella 1976.

Kulta-aikoina ongelmat olivat toisenlaisia.

Mäkikoulun rehtoriksi nimetty Veikko Ahonen ja huoltomies Aarne Jalkanen haalivat Sorkulle hyppykamppeita ulkomaita myöten.

Silti maailmasta ei tahtonut löytyä niin paljon mäkisuksia, että niitä olisi riittänyt kaikille tarvitseville kaupungissa, jossa jokainen poika tuntui hyppäävän mäkeä.

Onneksi Sorkulla oli neljä tai viisikin erikokoista mäkeä. Pienimmistä saattoi hypätä hiihtosuksillakin.

Sorkun mäet jäivät Ranuantien uuden linjauksen alle vuonna 1987. Siihen mennessä Sorkku oli nostanut siiville neljä olympiavoittajaa: Hyvärisen lisäksi myös Jouko Törmäsen, Tuomo Ylipullin ja Hannu Mannisen.

Ounasvaaran juniorit hyppäsivät vaaran toiselle puolelle, nykyiseen hiihtokeskukseen.

Osa pistäytyi harjoittelemassa maalaiskunnan puolella, Muurolassa. Sinnekin oli palannut mäkivillitys.

Muurolaan tultiin Itävallasta asti

Muurolan Kisa-Veikkojen entisellä puheenjohtajalla Olavi Peterillä oli hyvä muisti.

Kun Muurolaan 1960-luvulla rakennettu puumäki oli purettu, maalaiskunnan kunnanisät olivat luvanneet pyhästi, että uusi rakennetaan tarpeen tullen.

Hetki koitti 1990-luvulle tultaessa.

Pari vuotta aiemmin Matti Nykänen oli tullut Calgaryn olympialaisista kotiin kolme kultamitalia kaulassaan.

– Buumi oli valtava. Jos kylän kaikki pojat eivät hypänneet, niin kävivät mäellä kokeilemassa tai vähintään ihmettelemässä hommaa, Arto Virtanen muistaa.

Hän oli seitsemänvuotias aloittaessaan lajin.

– Alkuun hyppelin pienemmistä, joita kyläläiset olivat talkoilleet tähän rinteeseen. Uusinta ja suurinta ei uskaltanut kuin katsoa montusta ja haaveilla, että ehkä joskus tuostakin.

Sitä ei tarvinnut odottaa kauan, ja kun Muurolan mäki sai valtion tuella muovituksen kesällä 1991, Virtanen sai kunnian ponnistaa vihkiäiskisoissa ensimmäisenä.

Muurolan mäkipoikia vetänyt Reino Vaaraniemi muistaa, miten mäki veti käyttäjiä kauempaakin. Siellä vierailtiin jopa Norjasta ja Itävallasta, jossa maalaiskunnalla oli ystävyyskunta, St. Johann in Tirol. Sieltä on mäkiennätyksenkin omistaja: Mario Heischel, 28 metriä.

Itävallasta kävi Muurolassa myös muuan Alexander Stöckl. Näinä päivinä hänet voi bongata televisioruudusta antamassa lähtömerkkejä Norjan päävalmentajana.

Monena perjantaina Haukiputaalta ilmestyi autolastillinen pikkupoikia, joita isät kuskasivat. Nämä sahasivat mäkeä sunnuntai-iltaan asti, mitä nyt kävivät välillä nukkumassa naapuritontin motellissa.

– Siinä oli hyviä poikia, ja sanoin työpaikallakin, että painakaapa nämä nimet mieleen, Vaaraniemi muistelee.

Työkaveri kirjoitti ylös ja talletti lapun.

Ei mennyt kovin monta vuotta, kun oli aika kaivaa nimet esiin: 18-vuotias Matti Hautamäki, monivuotinen Muurolan kävijä ja tuleva olympiamitalisti, seisoi maailmancupin palkintopallilla.

Yrjö ja Pentti Erkkilä rakensivat vuonna 1960 hyppyrimäen Ranuanjärven rannalle. Ranuan Peurasta ei tullut silti mäkiseuraa.

Arto Virtaselle kotimäki riitti viitisen vuotta. 11-vuotiaana hän hyppäsi Ounasvaaran betonista ja jatkoi 13-vuotiaana Rukan suurmäkeen.

– Niin se tahtoo mennä: hyppääjä kasvaa ulos pikkumäestä. Aina pitäisi olla päällä pieni buumi, että mäkitoiminnalla olisi jatkuvuutta, Virtanen sanoo.

– Jos pienempiä ei ole tulossa takana, mäki autioituu.

Muurolassa siihen meni noin kymmenen vuotta. Posiolla riitti kolme.

Vähän käytetty mäki 100 eurolla

Posion mäki-innostus oli herätelty henkiin samoihin aikoihin kuin Muurolan, 1980-luvun lopulla.

Kotivaaraan rakennetut mäet kävivät pian osalle innostuneista pieneksi. Siksi Posion Pyrintö ja Posion Visa päättivät tehdä isomman Kirintövaaraan, matkailukeskuksen kylkeen. Uskottiin, että buumi jatkuisi ja lumivarma harjoittelupaikka houkuttelisi mäen ja yhdistetyn harrastajia leirille kauempaakin.

Tapio Räisänen, maailmanmestari vuosimallia 1978, suunnitteli 55 metrin mäen, jota alettiin talkoilla vuonna 1993.

Urakka otti miehistä mittaa. Koska rahaa oli rajallisesti, tarpeita ja työkoneita haalittiin lahjoituksina. Talkoolaisista oli jatkuva pula. Alastulorinnettä tehdessä tuli vastaan kallio, jota piti räjäyttää.

Mutta posiolaiset olivat päättäneet mennä vaikka kiven läpi.

Kun mäki valmistui hypättävään kuntoon uudeksivuodeksi 1995, innostus oli kääntynyt alamäkeen.

Hyppyriä talkoilleen Alpo Vanhalan mukaan Kirintövaaran mäki oli käytössä ”kaksi talvea, korkeintaan kolme”.

– Eikä silloinkaan hyppääjiä ollut kuin kourallinen, hän sanoo.

– Poikaset eivät tulleet enää mäkeen, vaan pelasivat jääkiekkoa.

Tätä juttua varten haastatellut posiolaiset eivät muista, että Kirintövaarassa olisi ehditty pitää ainoitakaan virallisia kilpailuja.

Ja edessä odotti vielä loppunäytös.

Lapin Kansan arkisto

55 metrin mäki Posion Kirintövaarassa tammikuussa 1995.

Valtio oli myöntänyt Posion Pyrinnölle hankkeeseen 70 000 markkaa. Ehtojen mukaisesti seuran piti tehdä mäkeen sovitut viimeistelytyöt, joissa muun muassa alastulorinnettä louhittiin lisää.

Näin Kirintövaaran K55-mäki valmistui lopullisesti vuonna 2000. Viimeiset hyppääjät olivat kaikonneet monta talvea aiemmin.

– Aivan hukkaan meni koko homma, Vanhala pahoittelee.

Reino Vaaraniemen mielestä mäkihyppy jäi Suomessa joukkuelajien jalkoihin – tai jätettiin.

– En epäile, etteikö hyppääminen kiehtoisi yhä junnuja, mutta se vaatii paljon muutakin, kuten ihmisiä ohjaamaan heitä ja kunnostamaan mäkiä. Ei hyppyrimäki voi kaatua yhden tai kahden miehen vastuulle.

Hän sanoo toisinaan harmittelevansa ajaessaan nelostietä Muurolan mäen ohi.

– Siitä saisi kevyellä kunnostuksella valmiin mäen. Mutta kaupungiltakaan ei löydy linjakkuutta, että kylien viimeinen pidettäisiin kunnossa.

Arto Virtanen muistaa, miten oma-aloitteisuus oli voimissaan vielä Muurolan mäkibuumin aikaan.

– Harjoitukset alkoivat aina sillä, että puuhamiehet kunnostivat kolilla, suksilla ja lapioilla mäet hyppykyntoon.

– Kuinka moni isä alkaa nykyään tamppaamaan mäkeä tunniksi monta kertaa viikossa, että jälkikasvu pääsee hyppäämään? Helpompi on viedä poika jäähalliin ja antaa ohjaajalle.

Esikuviakaan ei enää ole. Salpausselän mäkikatsomo hurraa haltioituneena, jos yksikin suomalainen venyy lähelle kymppikärkeä.

Ja mäet – ne vähenevät vuosi vuodelta.

Tällä viikolla räjäytettiin Kajaanin Vimpelinvaaran keskisuuri mäki, joka oli vuodelta 1957 ja pitkään jo hyppykiellossa.

Ensi kesänä Posion Kirintövaara liittyy mäkiin, joita ei enää ole. Hirsiveistäjä on ostanut mäen, purkaa sen ja hyödyntää terveen puutavaran rakentamisessa. Kauppahinta oli 100 euroa.

Sillä sai omakseen vähän käytetyn hyppyrimäen.


Kommentit (9)

  • Nimetön

    Eivät nne nyt aivan hukkaan kuitenkaan menneet.
    Pitäkää paikat kunnossa, sillä eri lajien suosio on aaltoliikettä.

  • Entinen ranualainen

    Ranuan Simojärven Muljuvaaraan ajettiin 90-luvulla 5km kelkkavedossa mäkiä hyppään. Mäki oli luonnonmäki. Allan Hamari puuhas tuonne kisoja. Ranualaiset yrittäjät kustansi palkinnot.

    Viimeksi käyny Muljuvaarassa lumilaudalla hyppiin.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös