Lukemisto

Erkki Lilja joi itsensä niin syvälle, että oli valmis päättämään päivänsä – taksin takapenkillä elämä kääntyi

Uusintajuttu, julkaistu 24.12.2016

Anssi Jokiranta
Nuorempana Erkki Lilja suunnitteli ja rakensi teitä, myöhemmin hän on tallentanut tiehistoriaa. Hänen oma tiensä oli lähellä päättyä ennen aikojaan viinan vuoksi.

Nuorempana Erkki Lilja suunnitteli ja rakensi teitä, myöhemmin hän on tallentanut tiehistoriaa. Hänen oma tiensä oli lähellä päättyä ennen aikojaan viinan vuoksi.

Risto Pyykkö

Tämä on elämäni viimeinen päivä. Niin Erkki Lilja oli päättänyt.

Elettiin alkutalvea vuonna 1987.

Lilja oli herännyt Ivalon poliisin putkasta tietämättä, miten oli joutunut sinne.

Muistamattomuus oli tuttua. Rovaniemeläinen oli juonut kymmeniä vuosia. Joskus niin rankasti, että elämästä oli kadonnut kokonaisia viikkoja.

Hän oli 47-vuotias ja yhä Tie- ja vesirakennuslaitoksen virkamies, mutta myös auttamaton alkoholisti.

Lukemattomina aamuina hän oli luvannut pyhästi: juominen loppuu. Iltaan mennessä hän oli ollut taas humalassa. Itsepetos jatkui aluksi vuosia, sitten vuosikymmeniä. Se oli jyrsinyt omanarvontunnon olemattomiin.

Siksi hän oli harhaillut putkasta päästyään ahdistuneena Ivalossa ja lähiympäristössä, ennen kuin oli tehnyt illan tullen päätöksensä ja ottanut taksin pohjoisemmas, Inarin kirkonkylälle.

Siellä hän riistäisi hengen itseltään.

Viinan viemä rakennusmestari

Erkki Lilja kasvoi vanhempiensa ainokaisena Rovaniemellä.

Häntä kiehtoi musiikki, kirjoittaminen ja piirtäminen, mutta ainakin yhtä paljon luonto. Sinne suuntautui poikavuosien rakkain harrastuskin, partio.

Partioretkillään hän näki omin silmin vanhoja kulkureittejä, jotka laukottivat mielikuvitusta. Meniköhän Juho Vesainen juuri tästä? Santeri Ivalon historiallinen romaani Vienan Karjalaan ja Kuolaan hävitysretkiä tehneestä sissipäälliköstä oli

Liljan lempikirjoja.

14-vuotiaana hän pääsi itsekin vetämään uusia reittejä. Ura tiesuunnittelijana alkoi mittapoikana TVH:lla, jonka kansa tunsi paremmin vesivaltiona.

Erkki Lilja oppi nopeasti miesten tavoille.

Jo koululaisena hän tottui väkevään tupakkaan ja käärimään sätkänsä ilman filtteriä. Suunnitteluporukkaa vetänyt Otto Hyvärinen pyysi kahvipaussilla nuorelta kesätyöläiseltään tupakkaa. Askin saatuaan Hyvärinen sujautti sen taskuunsa.

– Tämä on myrkkyä tuon ikäiselle.

Mittapoika ei kuunnellut isällistä neuvoa, vaan jatkoi sauhutteluaan Hyväriseltä piilossa.

Miehuuden kynnyksellä viinastakin tuli Liljan tuttu.

Armeija- ja opiskeluvuosinaan hän joi niin paljon, että arvioi nyt olleensa jo silloin suurkuluttaja nykyisen mittapuun mukaan.

Ulospäin sitä ei tosin aina huomannut.

– Olin liikkunut nuorempana sen verran, että fysiikkani oli kunnossa. Se auttoi kestämään kovaakin viinankäyttöä.

Opiskelukaan ei kärsinyt, eikä työnsaanti. Hän valmistui rakennusmestariksi 1963. Seuraavana vuonna hän vannoi virkavalan TVH:lla.

Ensimmäisiä työkomennuksia oli tien linjaaminen Inarin Sevettijärveltä Norjan rajalle Näätämöön, poikki erämaan. Se onnistui hyvin, kuten seuraavatkin tiesuunnitelmat, joita syntyi eri puolille Lappia.

Työn ulkopuolella tie oli paljon mutkaisempi ja kuoppaisempi.

Ei pikku-ukkoja, vaan mörköjä

Erkki Lilja joi, tuli humalaan ja sammui.

Vuosiin aamuinen krapula ei ollut kauhistus. Päinvastoin, krapularyyppy tuntui lähes taivaalliselta.

– Siitä tuli niin hyvä olo, että sen saamiseksi kannatti juoda edellispäivänä humalaan.

Niin hän uskotteli pitkään itselleen. Lilja sanoo olleensa alkoholistina ”osa maailman suurinta näyttelijäkuntaa”.

– Vaikka asiat olisivat miten huonosti, ollaan kuin mitään ongelmaa ei olisikaan.

Rakennusmestari Erkki Lilja työmaaoloissa Ylä-Lapissa.

Töissä ei ollutkaan. Aika oli vielä 1970-luvulla hyvin toisenlainen kuin nyt, Lilja muistaa.

– Jos joku haiskahti viinalle, siitä tehtiin harvoin numeroa, kunhan työt vain hoituivat. Meillä hoitui. Työporukkani oli hyvä.

Liljaa auttoi sekin, ettei hän ollut humalassa pahapäinen. Se varjeli laittomuuksilta ja suuremmilta nahinoilta.

Ilman niitäkin hän vajosi aina vain syvemmälle.

Viina oli mennyt kaiken edelle. Ennen 40. syntymäpäiväänsä Lilja tunnusti sen ensi kertaa itselleen.

– Se oli elämäni nöyryyttävin hetki.

Silti juominen jatkui.

Ei siksi, ettei hän olisi halunnut lopettaa, vaan sen vuoksi, ettei pystynyt siihen.

Omasta aloitteestaan hän hakeutui katkolle Muurolaan useita kertoja. Hoitojaksosta seurasi hetken helpotus ja ratkeaminen uudelleen.

Kierteessä krapulat muuttuivat Liljan sanoin ”hirveistä hirveimmiksi”.

– En nähnyt pikku-ukkoja, vaan valtavia mörköjä, jotka kävivät päälle.

Ahdistunut alkoholisti liittyi AA-kerhoon. Se auttoi raitistumaan noin vuodeksi.

Sitten korkki aukesi kalareissulla Inarilla. Kun muut alkoivat naukkailla rantanuotion ääressä, hän käveli piiloon metsään ja riehui kuin raivopäinen, repi juurakoita ja paiskoi kiviä.

– Tunsin pettäneeni itseni taas kerran.

Sevetissä tiesuunnittelijoilla oli konttori, jossa Lilja istui iltaa usein yksin. Katseli papereitaan, kirjoitteli jotain, kuunteli musiikkia. Ja joi.

Yhtenä yönä hän oli kirjoittanut suuren suunnittelupöydän kannen alle paksulla tussilla:

Minä juon vielä lasin tuon. Kun huulilleni nostan pikarin, on kuin kurkulleni tikarin asettaisin odottamaan poikkiviiltoaan. Mutta juon, vielä lasin tuon. Minä matalalla kuljen, miltei alla maan, mutta varmaan, pääsen aikaan parempaan, sillä jossakin on valo loistava, joka tuskani on multa poistava.

Aamulla Lilja heräsi pöydän alta muistamattomana.

Riimittely unohtui vuosiksi piiloon pöydänkannen alle ilman, että hän olisi tiennyt sellaista koskaan tehneensä.

Valoakin piti odottaa useampi vuosi – talviöiseen taksimatkaan asti.

Usko ja hoitokoti auttoivat kuiville

Kaarlo Mehtäjärvi oli tullut yövuoroon.

Taksinkuljettaja oli kiinnittänyt jo aiemmin huomiota mieheen, joka oli pyöriskellyt Ivalon kylänraitilla ja vähän etäämpänäkin rauhattomana, ilman päämäärää.

Nyt tämä istui hänen takapenkillään pyytäen kyytiä Inariin.

Mehtäjärvi oli nähnyt elämää. Ei vain ratissa, vaan myös helluntaiseurakunnassa, jonka vapaaehtoisiin hän kuului.

Tavallisesti hän tunsi asiakkaansa nimeltä, mutta ei tällä kertaa.

Kyytiin noussut vaikeni aikeistaan tehdä itsemurha. Ahdistus ei jäänyt epäselväksi. Se tuntui täyttävän koko auton.

Kun keula kääntyi kohti pohjoista, kyydittävä alkoi tehdä tiliä elämästään.

Viinanhuuruisista vuosista, mutta ennen kaikkea siitä, miten olisi halunnut raitistua, jos olisi vain pystynyt. Hän kertoi kuljettajalle huutaneensa joskus Jeesustakin avukseen.

Mehtäjärvi vilkaisi taustapeilistä ja nyökkäsi.

– Sittenhän tiedät jo tien.

Karhunpesäkiven kohdalla kyydittävä kysyi kuljettajaltaan, voisiko tämä rukoilla hänen puolestaan.

Mehtäjärvi hämmentyi. Sitten hän alkoi rukoilla, autoaan pysäyttämättä.

Erkki Lilja muistaa hetken elämänsä käännekohtana.

– Tajusin, että voin vielä parantua. Pitää vain valita oikea tie.

Pian hän löysi itsensä Muhokselta, kristillisestä hoitokodista. Mehtäjärvi oli yhtenä auttamassa häntä hoitoon.

Siellä Liljan usko vahvistui.

– Se oli ihmeellinen tunne, riemukas ja vapauttava. Melkein kuulin kahleiden katkeavan.

Anssi Jokiranta

Erkki Lilja uskoo pelastumisensa olleen johdatusta.

Keuhkosyöpä paljastui sattumalta

Usko ja raitistuminen toivat Liljan elämään paljon sellaista, joista hän ei ollut uskaltanut huuruisina vuosinaan enää haaveilla.

Löytyi aviovaimo, jonka kanssa hän sai ja kasvatti kaksi poikaa.

Löytyi toinen elämäntyö pohjoisen tiehistorian tallentajana. Ensin nimettynä tieperinnehenkilönä, ja eläkevuosina tietokirjailijana, joka on nostanut Lapin tieperinteen unohduksista kansien väliin, kuvatallenteisiin ja näyttelyihin.

Ja löytyi sellaistakin, jota hän ei osannut edes kaivata: vanha pöydänkansi. Sama, jonka alle hän oli nukahtanut Sevetissä.

Kannen alta löytynyt runo sai jatkosäkeen, nyt paperille.

Minä join. Nyt kiitän Jumalaa, sillä Jeesus oli valo loistava, joka tuskani oli multa poistava.

Runosta syntyi laulu, jonka sävelkin on Liljan. Sen on esittänyt muun muassa Inarin entinen kirkkoherra Jouko Lepistö.

Lilja on säveltänyt ja sanoittanut myös Sevetin laulun. Hän sanoo menettäneensä palan sydämestään Sevetintien maisemille ja ihmisille, jotka ”olivat ystävällisiä silloinkin, kun sitä ei olisi voinut vaatia”.

Raitistumisestaan Lilja ei ota mitään itselleen.

– Se ei ollut missään kohtaa omaa ansiotani, vaan armoa. Askelia, jotka annettiin ylhäältä.

Tänäkin jouluna hän lähetti tervehdyksen taksinkuljettajalle, jonka takapenkillä elämä sai uuden suunnan. Erkki Liljasta ja Kaarlo Mehtäjärvestä on tullut perheystäviä.

– Meillä on yhteinen usko, mutta paljon muutakin, kuten kiinnostus historiaan ja musiikkiin. Ja Kaarlokin on tehnyt tielaulun, Paadarilta Tirrolle päin.

Liljan tielle on sattunut toinenkin hyvä kuljettaja.

Kesällä 2013 tiehistorioitsija oli arkistoreissulla Helsingissä ja kompastui poistuessaan raitiovaunusta. Vaikka Lilja vastusteli, ratikkaa kuljettanut Lassi Laukkanen huolehti hänet ambulanssiin ja sairaalaan.

Murtumia ei löytynyt, mutta oikeassa keuhkossa oli epäilyttävä esiintymä.

Diagnoosi varmistui lisätutkimuksessa: keuhkosyöpä. Se leikattiin heti. Kontrollit jatkuvat ilman merkkejä syövän uusiutumisesta.

– Ilman raitiovaununkuljettajaa olisin luultavasti jo haudassa. Olen vakuuttunut, että siinäkin oli johdatusta.

Jälkikirjoitus, 21.12.2018

Lappilaista kirjallisuutta lukevat tuntevat Erkki Liljan tiehistorioitsijana.

Viimeisimmän kirjansa (2016) jälkipuheessa hän kertoi lyhyesti omasta tiestään, joka oli päättyä alkoholismin vuoksi ennen aikojaan.

Kirjan luettuani soitin Liljalle. Hän halusi jakaa kokemuksensa myös haastattelussa: "Jos se auttaisi yhtäkään, joka on samassa tilanteessa kuin minä olin."

Toive toteutui.

Jutulle kertyi Lapin Kansan, Aamulehden ja Satakunnan Kansan verkossa yhteensä lähes 130 000 sivunäyttöä. Lilja sai lukemattomia yhteydenottoja tuntemattomilta, jotka olivat ahdingossa. Pisin puheluista oli kestänyt kaksi tuntia.

Risto Pyykkö, toimittaja

Erkki Lilja

Syntynyt 22. huhtikuuta 1939 Rovaniemellä, jossa asuu.

Avioliitossa, kaksi aikuista poikaa.

Rakennusmestari, joka teki 40-vuotisen työuransa tiesuunnittelijana, työmaapäällikkönä ja tieperinnehenkilönä Tielaitoksella.

Lapin tieperinteen tallentaja, joka on kirjoittanut aiheesta kolme kirjaa: Viides ulottuvuus (2008), Jäämerenkäytävä (2013) ja Tunturien yli Jäämerelle (2016). Teoksista Jäämerenkäytävä sai tieliikennehistorian valtakunnallisen Mobilia-palkinnon.

Kirjoittanut aiheesta myös lukemattomia raportteja ja lehtiartikkeleita, käsikirjoittanut ja toteuttanut kuvatallenteita sekä ollut kokoamassa tiehistoriallisia näyttelyitä.

Motto: Jokainen aamu on armon varassa.


Kommentit (3)

  • Arto Koponen

    Kiitos Erkki avusta, jota sinulta sain kootessaan lossien historiikkia 2000-luvun alussa. Tapasimme myös harrastelija-argeologi Sulo Strömbergin kanssa rajahakkausten kartoituksessa. Mukavia muistoja eläkeukoille.

  • timo mäkipeura

    hieno kirjoitus.lähdin alalle 1980 rippikoulusta päästyä,se oli pääsy vaatimus.en tiedä tavattiinko mutta varmaan ainaki nähtiin.olen repen pojista vanhempi.edelleen alalla tosin nyt sairaslomalla lymfoomasta mutta lääkäri lupas palata töihin ens kesänä.olet erkki niitä harvoja jotka selvinneet eläkkeellä noinkin pitkään ja nostan sulle hattua.aika entinen ei koskaan enää palaa.toivottavasti pysyt terveenä ja elät pitkään. en tiedä miten isot kirjaimet löytyy,voisiko joku kirjoittaa tämän puhtaaksi.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös