Kaupallinen yhteistyö

Ensimmäinen kosketus sanomalehteen

Lapin Kansa on ollut monelle ensimmäinen kotiin kannettu lukuelämys jo vuodesta 1928 lähtien. Kysyimme lehden parissa työskenteleviltä heidän ensimmäisiä lapsuuden muistoja 90-vuotiaasta syntymäpäiväsankarista.

Ensimmäinen kosketus sanomalehteen

Niina Niemelä, toimittaja, Lapin Kansa:

Ensimmäinen muistoni sanomalehdistä on, kun istun Sallassa mummolassa pirtinpöydän ääressä ja katson sarjakuvia Lapin Kansasta. Taisin olla noin viisivuotias. En osannut vielä lukea, mutta katsoin kuvia ja pyysin isää tai mummia lukemaan hahmojen puhekuplat minulle ääneen.

Muistan, että isokokoisen lehden sivuja oli välillä hankala käännellä pienillä käsillä. Lehti oli vielä broadsheet-mallinen ja sivut eivät meinanneet aueta nätisti, vaan jäädä ryttyyn.

Kun sarjakuvat oli luettu, selasin läpi lehden muita kuvia ja lopulta taitoin etusivun kiinni. Taisin myös värittää lehden kannesta Lapin Kansa -nimen kirjainten valkeita osioita kuulakärkikynällä. Teen yhä niin, jos puhun esimerkiksi puhelimessa ja lehti sattuu olemaan pöydällä.

Muistan, miten pienistä painomusteisista sormista jäi jäljet mintunvihreän, suuren ruokakomeron valkeaan kahvaan, kun menin hakemaan sieltä keksejä.

 

Petteri Holma, pääkirj.toimittaja, Lapin Kansa:

Opin lukemaan 4-vuotiaana, jos äitiäni on uskominen. Melko pian siirryin saduista sanomalehteen. Se tapahtui joskus kansakoulun alaluokilla.

Kotiimme tuli Lapin Kansa, kuten kaikkiin koteihin 1970-luvun alkupuolen Lapissa. Luin lehdestä urheilusivut ja sarjakuvat, enkä vain lukenut. Siirsin osan jutuista leikekirjaan, johon lisäsin omat, kärkevät kommenttini lyijykynällä. Mikä tahansa urheilu kelpasi, mutta joukkuelajit olivat erityisseurannassani jopa niin, että leikekirjaani päätyivät myös kauden kaikki sarjataulukot. Toki olin kiinnostunut myös murha- ja turmauutisista, joita niitäkin löytyy leikekirjastani.

Ensimmäinen sanomalehtimuistoni on silti ajalta ennen koulua. Muistan, kuinka odotin metsäteknikkoisääni kotiin töistä. Hänellä oli tapana pitää syksyllä asetta mukana työmaalla liikkuessaan, eikä yleensä turhaan. Kuinka jännittävää olikaan avata isän reppu ja löytää sieltä Lapin Kansaan kääritty metso, teeri, riekko, pyy tai jänis.

 

Pekka Aho, valokuvaaja Lapin Kansa:

Kosketukseni sanomalehtimaailmaan alkoi isäni Matin kautta, joka työskenteli Lapin Kansassa koko ikänsä. Pikkupojasta lähtien raahauduin hänen mukana toimitukseen, jossa olin painotuoreiden lehtien ympäröimänä.

Luin Lapin Kansan aina väärinpäin. Aloitin takakannesta, sarjakuvista ja urheilusta. Uutisosio selattiin pienenä poikana nopeasti.

Muistan, kuinka armeijan jälkeen isäni raahasi minut mukanaan kuvaamaan oppisopimuksella. ”Kamera käteen ja töihin!”

Voisi kai sanoa, että se on sukuvika, sillä olen nyt työskennellyt kuvaajana samaisessa lehdessä vajaat 40 vuotta. Kamerat ja TRI-X 400 filmit ovat vain vuosien saatossa muuttuneet digitaalisiksi eikä enää tarvitse kantaa mukana suurennuskonetta tai filmin kehitysnesteitä.

Mieleenpainuvin muisto sanomalehden filmiajoilta on jakaantuneesta Saksasta, jolloin olin silloisessa DDR:ssä kuvaamassa RoPSin peliä. Pari viikkoa kuvausmatkan jälkeen Saksa jälleenyhdistyi.

 

Miila Kankaanranta, graafikko, Lapin Kansa:

Lapsena opin, että ihmiset voi jakaa kahteen sen mukaan, miten he lukevat lehtensä. On heitä, jotka aloittavat lukemisen etusivulta ja heitä, jotka aloittavat sen takasivulta.

Ymmärsin jo varhain valinnan olevan yhtä tärkeä kuin se, kumman puolen näkkileivästä voitelee. Opin myös, miten oikeasta lukusuunnasta väittely kuului aikuisena olemisen piirteisiin.

Silloin harvoin kuin itse luin lehteä, aloitin tietysti takasivun sarjakuvista – joihin myös lopetin.

En muista, osasinko vielä lukea, kun tein ensimmäisen sanomalehteni. Leikkasin Pohjolan Sanomista lyhyitä uutisia ja liimasin ne kopiopaperille. Kopiopaperit taittelin ja nidoin lehdeksi.

Uutisvalinnoissani painottui sääennusteet: sääkarttoja oli sijoitettu useammalle aukeamalle.

Jos mennyttä tulkitsee nykyisyyden kautta, ammattini sanomalehden graafikkona näkyi siis jo lapsuusvuosina. Yksi osa työtäni on karttojen tekeminen.

 

Leena Talvensaari, päätoimittaja, Uusi Rovaniemi:

Kosketukseni sanomalehteen ja toimittajan työhön sain kaukaisella 1960-luvulla, jolloin olin alle kouluikäinen. Asuimme silloin Kairalan kylässä Pelkosenniemellä. Silloin harvassa talossa oli edes puhelinta, mutta mummolassani oli.

Itse asiassa mummolassa oli kylän puhelinkeskus, ja ehkä juuri siitä syystä Lapin Kansasta soitettiin mummolaan aina silloin tällöin. Lehdestä kyseltiin, onko Kairalassa tapahtunut mitään erikoista tai uutisoimisen arvoista. Onko kylään syntynyt erikoisia vasikoita tai onko joku kylän asukkaista kuollut?

Muistan kerran itsekin vastanneeni puhelimeen mummolan kamarissa, kun Lapin Kansasta soitettiin. Sitä en muista, osasinko kertoa yhtään uutisen aihetta.

Seuraavan askelen kohti toimittajan työtä otin lukiossa. Äidinkielen opettajani lähetti peruskoulu-uudistusta käsittelevän aineeni Helsingin Sanomien yleisönosastolle, jossa se julkaistiin. Kirjoitus ei ole jäänyt talteen omiin arkistoihini – onneksi.


Kaupallinen yhteistyö

Lue myös