Pahaa on raskas kantaa

Kirjat Marko Kilpi: Kuolematon. 303 sivua. Gummerus 2013. Rakennusnosturiin keskellä kaupunkia hirttäytyvä narkkari. Luottopetoksia tehtaileva sutki pukumies. Lapsi jossa äiti huomaa outoja mustelmia. Noista aineksista punotaan romaani Kuolematon ja sen verran sekaan mätetään aineksia todellisuudesta, että lopputulos on synkkää ja kyynistä kuvaa ajastamme. Samalla se on myös parasta Marko Kilpeä. Vierastan kun keskivertoa paremmasta rikosromaanista helposti sanotaan, että se onkin jotain muuta ja enemmän kuin rikosromaani. Nyt väite olisi kuitenkin perusteltu. Kuolematon on nimittäin sairaskertomus. Se on kertomus periytyvästä sairaudesta nimeltä pahuus. Romaanin sävyssä onkin jotain raamatullista, kun se kasaa vanhempien syntejä lasten päälle. Tuota taakkaa lievitetään sitten itsekehitetyillä rituaaleilla, joissa kärsimys on keskeisellä sijalla. Yksi ristiinnaulitseminenkin kirjassa tehdään. Kilven kerrontametodiin kuuluu, että hän jyvittää rikollistensa kantamia tunteita myös poliiseilleen. Nytkin päähenkilökaksikon toiminnallisempi puolisko Olli Repo saa kannettavakseen niin raskaan palan menneisyyttä, että mies on luhistua sen alle. Kaksikon älyllisempi osapuoli, psykoteraupeutin koulutustaan poliisityössä hyödyntävä Elias Kaski on taas yhtä rasittava kuin ennenkin. Välillä hän puhkeaa kesken dialogin luentoihin maailman ja ihmisen pahuudesta. Välillä hän on muuten vain pitkästyttävä. Huono romaanihenkilö hän ei silti ole. Päähenkilöiden välillä kipinöi mallikkaasti, kun vastakohdat törmäilevät. Sitäpaitsi Kaskessa on aineksia enempäänkin kuin mitä vielä on nähty. Nyt vain toivoisi, että hänenkin menneisyyttään alettaisiin repiä auki samalla sinnikkyydellä, jolla Repoa on viipaloitu lukijoiden eteen. Jussi Aurén


← Arkistoon

Tämä juttu on vanhan sivustomme juttu. Se saattaa olla puutteellinen sisällöltään. Pahoittelemme. Tutustu uusimpiin juttuihimme etusivulla

Lue myös