Tilaajille

Jou­lu­ta­ri­na: Pi­par­kak­ku­yl­lä­tys – luukku 7

Se ei pelaa joka pelekää.

-
Kuva: Miila Kankaanranta

Aino katseli ruskeaa myttyä nimeltä Robert inhon ja kauhun vallassa. Tuohon ällötykseen hän ei koskisi pitkällä tikullakaan. Kaikki oli ihan epäreilua. Miksi Bertta sai hoidettavakseen söpöimmän koiranpennun ja hän tällaisen säälittävän hiiren? Miksei kukaan ymmärtänyt, että hän inhosi, in-ho-si hiiriä! Niitä oli rapistellut kotona aina kylminä talvina ja välillä syksyisinkin. Ainoa puistatti, kun hän muisti, miten oli kerran herännyt kesken unien siihen, että yksi hiiristä oli kipittänyt terävillä kynsillään hänen naamansa poikki.

Tassulassa vallitsi innostuneiden äänten sekamelska. Kukaan ei huomannut, että huoneen nurkassa kyyhötti yksi tonttukoululainen, joka ei puhunut mitään. Hän oli käpertynyt nurkkaan mykkyrälle ja totta tosiaan, hän itki. Sekin vielä! Kukaan ei huomannut, paitsi eräs.