Fatma Ha­ji­za­deh pakeni pienenä tyttönä sotaa Af­ga­nis­ta­nis­ta, päätyi Ro­va­nie­mel­le ja halusi vält­tä­mät­tä kil­pa­nyrk­kei­li­jäk­si – hänet otti suo­jiin­sa lähes 50 vuotta val­men­ta­nut Osmo Pähti, joka ajat­te­li pit­kään, ett­ei­vät naiset kuulu kehään

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 22.9.2018

Fatma Hajizadeh ottelee sunnuntaina viimeisen kerran Rovaniemen Reippaan paidassa kotiseuran Ruskaturnauksessa. Osmo Pähti on kehän reunalla. -Allaoleva juttu on julkaistu 22.9.2018.
Fatma Hajizadeh ottelee sunnuntaina viimeisen kerran Rovaniemen Reippaan paidassa kotiseuran Ruskaturnauksessa. Osmo Pähti on kehän reunalla. -Allaoleva juttu on julkaistu 22.9.2018.
Kuva: Jussi Leinonen

Asetelma on kuin elokuvista.

Fatma Hajizadeh, 24, pakeni lapsena sotaa synnyinmaastaan Afganistanista ja päätyi Rovaniemelle.

Nyt hän on nyrkkeilyn kaksinkertainen Suomen mestari ja lajin nousevia toivoja, jota valmentaa 78-vuotias Osmo Pähti. Hänkin tietää, miltä tuntuu paeta sotaa.

Nämä ovat heidän tarinansa.

Osmo Pähti on valmentanut nyrkkeilijöitä pian 50 vuotta.
Osmo Pähti on valmentanut nyrkkeilijöitä pian 50 vuotta.
Kuva: Jussi Leinonen

Osmo Pähti: "Joku mottasi heti naamaan"

"Äiti oli tuntenut hetken tulevan, ottanut potkurinsa ja kitkuttanut Viirinkankaalta synnytyssairaalaan.

Päivä oli lokakuun viimeinen vuonna 1939. Isä oli kutsuttu jo aseisiin, ja talvisota syttyi kuukausi syntymäni jälkeen.

Olin vanhempieni 11. lapsi. Aiemmista kolme oli kuollut jo pienenä, mikä oli siihen aikaan tavallista.

Lapin sotaa lähdimme pakoon Ruotsiin. Mukaan ei saanut juuri mitään. Ei koiraakaan, joka meidän piti jättää asemalle. Se oli lapselle mahdoton käsittää.

Palatessamme evakosta Rovaniemi oli poltettu, ja ihmiset asuivat kellareissa. Isä rakensi meille raunioille väliaikaisen pahvimökin, ennen kuin muutimme toiseen taloon Kirkonkankaalle.

Sodan jälkeinen aika oli ankeaa, mutta meille poikasille seikkailua. Keräsimme ruutia räjäytelläksemme omia pommeja. Ainakin kerran purettiin käsikranaattikin. Silloin ei ymmärtänyt, kuinka hengenvaarallista leikkiä se oli. Keräsimme myös metalliromua, kuten messinkiä ja kuparia. Myimme romua eteenpäin ja saimme taskurahaa elokuvalippuihin.

Muistan hyvin ensimmäisen kosketukseni nyrkkeilyyn. Olin toisella kymmenellä, kun menin isoveljien perässä VPK:n voimailijoiden salille. Joku mottasi heti naamaan, ja putosin istualleni. Lähdin kotiin saman tien, ja meni jonkin aikaa, ennen kuin uskalsin mennä takaisin.

Harjoittelu oli alkuun sellaista, että vedettiin hanskat käteen ja alettiin huitoa. Ei ollut kummempia oppeja, ei aina valmentajaa paikalla eikä kisoja järin usein. Ehdin itse ottaa Lapin Lukon paidassa reilut parikymmentä ottelua, ennen kuin siirryin valmennushommiin 1970-luvun alussa.

Lukossa oli rahahanat tiukalla nyrkkeilijöille. Siksi vaihdoimme porukalla Rovaniemen Reippaaseen 1978. Seuraavana vuonna Reima Tapio iski jo Suomen mestariksi, ja 1981 Vesa Viik otteli pronssia Euroopan mestaruuskisoissa Tampereella.

"Vastustin naisten nyrkkeilyä"

Olin tiukasti vastaan, kun naiset aloittivat kilpanyrkkeilyn Suomessa 1990-luvulla.

Minusta kuntonyrkkeily olisi riittänyt. Sanoin silloin, ja sanon yhä, että on aivan eri asia lyödä säkkiä kuin toista ihmistä, joka lyö takaisin. Kuntonyrkkeilystä on pitkä matka kilpanyrkkeilyyn – sekä miehillä että naisilla.

Sitten salillemme tuli Linda Koivisto, joka halusi aivan välttämättä matsaamaan. Vastustin sitä loppuun asti, mutta kun nyrkkeilyjaoston enemmistö hyväksyi asian, taivuin ja aloin hänen valmentajakseen. Vuonna 2006 Linda otteli SM-pronssia, ja kolme vuotta myöhemmin Emma Seppänen SM-hopeaa.

Olen vakuuttunut, että naiset osaavat nyrkkeillä. Väistää, suojata, liikkua, lyödä. Eihän nyrkkeily ole mitään tappelua, vaan ­– kuten usein sanotaan ­– jalkojen balettia ja aivojen shakkia. On tyhmää antaa 101 iskua ja voittaa, jos ottaa samalla vastaan 100 iskua itse. Pitkän päälle on parempi pyrkiä olemaan koskematon niin paljon kuin mahdollista.

Naiset ovat myös kovia treenaamaan. Ainakin ne, jotka jatkavat pitempään.

Harjoittelemme Kansantalon kellarissa. Muistan sen illan, kun Fatma laskeutui ensi kerran sivuovesta portaat alas ja tuli salillemme, joka on kunnostettu aikanaan vanhasta pannuhuoneesta.

Hän näytti heti sen, mitä oikeasti on. Vilkas likka, joka nauraa herkästi ja ottaa vieraisiinkin ihmisiin rohkeasti kontaktia. Hän vaikutti myös urheilulliselta ja sähäkältä.

Mutta kaikkein tärkeintä oli, että hänestä huokui halu harjoitella ja into oppia nyrkkeilemään.

Olen nähnyt satoja, ellen tuhansia aloittelijoita. Joku tulee uholla ja haluamalla haluaa kehään. Monesti suurimmat uhoajat osoittautuvat tiukassa paikassa heikommiksi. Usein ohjaan uudet tulijat ensin kuntonyrkkeilyyn. Se on hyvä paikka kokeilla lajia ja miettiä, onko sittenkään valmis kehään toista vastaan.

Fatman kohdalla tein poikkeuksen. Aloimme heti töihin yhdessä.

Osmo Pähdin ranne on turvoksissa harjoituksissa vastaan otetuista iskuista eli "pistareista".
Osmo Pähdin ranne on turvoksissa harjoituksissa vastaan otetuista iskuista eli "pistareista".
Kuva: Jussi Leinonen

"Kun käsi katkesi kolmannen kerran"

Alusta asti Fatma oli kehässä kuin kotonaan.

Hän oppi asioita nopeasti, osasi liikkua ja jaksoi harjoitella. Ei ollut ihme, että hän alkoi pärjätäkin aika nopeasti.

Kun hän kaatui mopolla ja katkaisi ensimmäisen kerran vasemman kätensä, ajattelin: ei mitään, näitä sattuu. Pidetään taukoa ja harjoitellaan niitä asioita, joihin ei tarvita vasenta kättä.

Kun Fatma palasi kehään ja sama käsi katkesi toisen kerran, näytti hetken huonolta. Mutta Fatma oli päättänyt, ettei luovuta.

Kun vasen käsi katkesi kisoissa kolmannen kerran, olin jo epäuskoinen. Tuleekohan tästä enää mitään? Olen nähnyt, miten yksikin loukkaantuminen on ollut monelle syy nostaa hanskat naulaan.

Nyrkkeilyssä ei saa pikavoittoja. Muistan, miten Vesa Viik otti nuorempana kuonoon niiltäkin, joiden kanssa harjoitteli kotisalilla. Mutta hän jaksoi treenata vuosi vuoden perään uskoen, että tilanne kääntyy ja työ palkitaan. Viimeisenä kautenaan nuorissa hän voitti vihdoin SM-kultaa, kohta miesten Suomen mestaruuden ja pian EM-pronssinkin.

Vesa ei ollut lahjakas, vaan sinnikäs. Fatma on sekä lahjakas että sinnikäs.

Hän on teknisesti taitava, liikkuu hyvin ja lyö kevyeksi naiseksi kovaa. Ennen kaikkea hänellä on luontoa ja suuri sydän nyrkkeilyyn. Ei hän muuten jatkaisi kädellä, joka on mennyt kolmesti poikki. Hän ei ole tottunut antamaan periksi, ei salilla eikä elämässä.

Toisinaan Fatmasta näkee, että hän aristelee vähän vasenta kättään. Se ei ole niin iso hidaste kuin se, että pakolliset paussit veivät häneltä kymmeniä otteluja. Ilman loukkaantumisia niitä olisi lähemmäs sata, nyt 53.

Nyrkkeilijä on usein parhaimmillaan, kun hän on otellut vähintään 120 kertaa. Silloin toistoja on kertynyt niin paljon, että liikkeistä on tullut automaatio. Jos kehässä pitää miettiä, mitä tekee seuraavaksi, on auttamatta myöhässä. Iskujen pitää tulla selkäytimestä, muuten kaveri ehtii ensin.

Fatma on voittanut kahdesti Suomen mestaruuden ja on kotimaassa ykkönen, ottelipa sitten 51- tai 54-kiloisissa. Hän alkaa olla niin hyvä, että vastustajat saattavat jo kiertää häntä: ei tulla samoihin kisoihin, eikä haluta harjoitusotteluihin. Se on harmi kaikille. Sparraajista on aina pulaa, ja kehittyäkseen pitäisi kohdata rohkeasti itseään parempia.

Fatma on vasta 24-vuotias. Mira Potkonen aloitti kilpanyrkkeilyn 28 vuoden iässä. Nyt hän on olympiamitalisti ja Euroopan mestari.

"Minua vanhempia ei näy enää"

Täytän lokakuun lopussa 79 vuotta.

Minua vanhempia ei näy enää kehän reunalla. Moni on joutunut lopettamaan valmennuksen ihan siitä syystä, kun omat paikat eivät ole enää kestäneet.

Minullakin oikea ranne on pallona. Olen ottanut sillä treeneissä iskuja vastaan kohta 50 vuotta. Tuskin liioittelen, jos sanon, että miljoona lyöntiä.

Niin kauan olen lupaillut jatkavani, että Reippaalle löytyy uusi valmentaja. Siis sellainen, joka sitoutuu oikeasti. Salille pitää ehtiä melkein päivittäin. Sellaisia olisi, jotka tulisivat silloin kuin heille sopii, vaikka kerran viikossa. Mutta valmennukseen on sitouduttava valmennuksen ehdoilla, eikä vain omillaan.

Tässä iässä ei uskalla katsoa enää kovin pitkälle. Haluaisin olla Fatman rinnalla ainakin niin kauan kuin löytyy joku toinen, joka vie häntä eteenpäin.

Valmennettavana hän on ihanteellinen. Asettaa tavoitteita, tekee kaikkensa niiden eteen ja yrittää uudestaan, jos ei heti onnistu. Vaikka salilla ollaan kuutenakin päivänä viikossa, hän on koko ajan myös opiskellut ja käynyt töissä. Sellaista aktiivisuutta ei näe usein.

Meillä on läheinen suhde. Fatma kertoo minulle sellaisiakin asioita, joista valmennettavat eivät useinkaan puhu valmentajilleen. Autan, jos voin. Aina voi vähintään kuunnella.

Toisinaan Fatma sanoo minua toiseksi isäkseen. Se on suurimpia tunnustuksia, jonka näissä hommissa voi saada."

Fatma Hajizedh on muslimi, muttei hyväksy kaikkia islamin oppeja, kuten moniavioisuutta ja naisen pakko hunnuttautua.
Fatma Hajizedh on muslimi, muttei hyväksy kaikkia islamin oppeja, kuten moniavioisuutta ja naisen pakko hunnuttautua.
Kuva: Jussi Leinonen

Fatma Hajizadeh: "Suomessa tunsin olevani turvassa"

"Kuulen aina korvissani isosiskoni huudon.

Olimme lähteneet pakoon Afganistanista alkuvuodesta 2001. Äiti ja isä olivat ottaneet kaikki säästönsä, lainanneet vähän lisää rahaa ja maksaneet salakuljettajille siitä, että nämä auttavat perheemme sodan jaloista rajan yli Turkkiin.

Olin seitsemänvuotias. Meitä oli neljä lasta, ja viides kasvoi juuri äidin vatsassa.

Kuukauden ajan kuljimme kävellen ja hevosten selässä, joskus harvoin autolla. Oli kylmää, kosteaa ja pimeää. Muistan hämärästi, että reitin varrella näkyi ruumiita. Matka oli vaarallinen, mutta vielä vaarallisempaa olisi ollut jäädä Afganistaniin, jossa Taliban piti hirmuvaltaansa.

Sitten isosisko putosi hevosen satulasta ja satutti pahasti itsensä. En ikinä unohda, miten hän parkui: "Jättäkää minut ja menkää!"

Jollain ihmeellä selvisimme koko perhe Turkkiin, myös isosiskoni.

Siellä kyyhötimme ensimmäisen yön katoksen alla. Äidille haettiin jostain kartonkia alustaksi. Meillä ei ollut juuri mitään mukanamme, emmekä osanneet kieltä. Toisena päivänä löytyi joku, joka opasti meidät ilmoittautumaan poliisille.

Emme olleet enää sodan jaloissa, mutta elämä oli silti epävarmaa ja kurjaa. Olisin halunnut leikkiä ja käydä koulua, kuten ikäiseni tytöt, mutta se ei ollut alkuun mahdollista. Kelpasin kyllä siivoamaan kerrostaloa isän kaverina. Kaikkien piti tehdä töitä.

Olimme Turkissa nelisen vuotta, kun saimme tietää, että Suomi ottaisi meidät vastaan. Se oli ilouutinen. Emme tienneet maasta mitään, mutta meille kerrottiin, että siellä on rauhallista.

Lensimme Helsingin kautta Rovaniemelle huhtikuussa 2005.

Lentoasemalla oli vastassa sosiaalityöntekijöitä. He halasivat koko perheen, aivan jokaisen. Siis meitä, ihan vieraita ihmisiä!

Sillä hetkellä tunsin ensi kertaa, että olen turvassa.

"Nyrkkeily oli odottanut juuri minua"

Synnyinmaassani mies on perheen pää, nainen hoitaa kotia ja lasten kuuluu tehdä, mitä vanhemmat sanovat. Jos ei tee niin, silloin kuritetaan. Tiedän jotain siitäkin.

Isäni Mohammad on temperamenttinen ja suorasanainen. Hän ajattelee, että elämä on lyhyt ja siitä pitää nauttia. Joskus hän voisi tehdä sen ilman, että olisi aina omasta mielestään oikeassa. Mutta isät ovat usein sellaisia.

Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka paljon arvostan äitiäni Mahbubaa.

Afganistanissa naisen asema on kurja. Äitinikin on kokenut paljon ikäviä asioita. Hän ei ole puhunut niistä juurikaan meille lapsille, jotta emme tulisi surullisiksi. Äiti kantaa suruja sisällään, sydämeensä kätkien. Se kertoo, kuinka vahva ihminen hän on.

Aluksi meillä lapsilla oli Suomessa vähän tylsää. Laskimme autoja Ounasrinteen kerrostaloasunnon ikkunasta. Sitten kun pääsimme opiskelemaan suomea ja kouluun, elämään tuli paljon asioita.

Nuoreksi naiseksi olen nähnyt paljon kärsimystä. Siksi halusin heti peruskoulun jälkeen opiskella alalle, jossa voin auttaa ihmisiä ja antaa heille turvaa.

Olisin yrittänyt poliisiksi, mutta olin siihen liian nuori. Sitten opiskelin lähihoitajaksi. Hoito- ja hoivatyö on minulle tehty. Ihmisetkin ovat kiitelleet minua ilopilleriksi, jonka energia tarttuu.

Koulussa liikunta oli ainoa aine, josta saatoin saada kympin. En silti haaveillut pikkulikkana, että voisin alkaa nyrkkeilemään. Vähän vanhempana katsoin sitä kyllä televisiosta ja ajattelin, että miksen minäkin.

Vanhempani olivat ensin vastaan: sehän on vaarallista! Ainakin naiselle.

En antanut periksi. Jos Afganistanissa nainen ei voi elää niin kuin haluaa, Suomessa voi. Jos haluan pukeutua avoimesti, voin tehdä sen, kunhan sydämeni on puhdas. Jos haluan nyrkkeillä, voin nyrkkeillä. Sitä paitsi olin jo 18-vuotias. Pystyin päättämään omasta elämästäni, ja myös halusin.

Lopulta isäni vei minut Iraj Shabanin luokse. Hän on Iranista ja opettaa Rovaniemellä nyrkkeilyä. Iraj lainasi minulle hanskoja ja näytti alkeita pari kuukautta.

Loppukesästä 2013 menin ensi kertaa Reippaan salille. Minut otettiin avoimesti vastaan. Pääsin heti kiinni harjoitteluun ja opin koko ajan uutta. Kaverit sanoivat: "Tämä on sinulla verissä." Uskon itsekin siihen, että joku laji on vain tarkoitettu jollekin. Nyrkkeily oli odottanut juuri minua.

Ehkä Osmokin näki minussa valoa. Joka tapauksessa hän alkoi valmentajakseni.

Pitkä arpi muistuttaa Fatma Hajizadehia siitä, että sama käsi on katkennut kolmesti.
Pitkä arpi muistuttaa Fatma Hajizadehia siitä, että sama käsi on katkennut kolmesti.
Kuva: Jussi Leinonen

"Olen tällainen jääräpää"

Ensimmäinen turnaukseni oli Kemissä muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin tullut salille.

Voitin ensimmäisen matsin, mutta hävisin toisen, monen mielestä makutuomiolla. Olin vihainen ja päätin, että treenaan entistä kovempaa ja voitan vielä hänetkin. Se onnistui jo muutaman viikon päästä.

Olen oppinut pienestä ahkeruuteen ja siihen, että hyvä on aina vaivan takana. Harjoittelin, opiskelin ja tein samalla töitä, koska en halunnut syödä sossunrahaa, kuten jotkut sitä kutsuvat. Viikonloppuisin kävin turnauksissa. Kaverit huolehtivat, jaksanko varmasti. Jaksoin, koska sain tehdä juuri sitä mitä halusin.

Äitienpäivänä vuonna 2015 olin tehnyt tuplavuoron palvelutalossa ja lähdössä kotiin. Hain vielä äidilleni kukkia ja ajelin puska kädessäni skootterilla, kun törmäsin tien reunakiveen ja kaaduin. Menin ihan tolaltani. En pystynyt nostamaan vasenta kättäni.

Kun ambulanssi tuli hakemaan minua, äitini oli kuullut sattumalta sen äänen ja ajatellut: "Ketähän raukkaa nyt viedään." Vasta sairaalassa hän sai kuulla, että se oli hänen oma tyttönsä, jolla oli käsi poikki.

Leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi, että puoli vuotta pitäisi ottaa hyvin rauhallisesti.

En osannut. Kesän lopulla olin jo nyrkkeilysalilla. Syyskuussa ­­­menin Kajaaniin kisoihin. Onnettomuudesta oli kulunut vähän yli viisi kuukautta.

Ottelun viimeisessä erässä vasemmassa kädessä tapahtui jotain. En tuntenut isommin kipua, koska kisoissa mennään aina adrenaliinit pinnassa, enkä luovuttanut, koska matsia oli jäljellä enää puolisen minuuttia.

Kun Osmo riisui hanskani ottelun jälkeen, käsivarrestani törrötti luu. Tajusimme kumpikin, mitä oli tapahtunut. Itku tuli.

Sairaalassa lääkäri katsoi kättäni ja minua ja sanoi: "Taasko sinä olet täällä." Sanoin, että joo, en kuunnellut teitä. Olen tällainen jääräpää.

Käsi leikattiin uudestaan, ja taas tuli taukoa nyrkkeilystä.

Silloin meni yli puoli vuotta, ennen kuin palasin kehään. Huhtikuun alussa 2016 ottelin Tampereella norjalaista vastaan. Nyt käsi kesti toiseen erään, ennen kuin katkesi.

Tampereen sairaalassa maatessani päätin, että yritän vielä.

"Haluan olla esikuva"

Pohjalle joutuessani ajattelen aina, että ainoa tie on ylöspäin.

Sillä olen aina selvinnyt vaikeista paikoista. En ole halunnut luovuttaa, vaikka moni olisi.

Tiedän kyllä, että minulla on elämä edessä ja vain yksi vasen käsi, jolla pitää pärjätä. Olen luvannut, että jos se menee rikki vielä kerran, nyrkkeily saa jäädä.

Toivottavasti sitä hetkeä ei tule. Haluan olla enemmän kuin Suomen mestari. Vaikka Euroopan paras. Se on vaikeaa, mutta juuri nyt mikään ei estä minua yrittämästä.

Haluan olla myös esikuva. Suomalaisille, ja myös erityisesti maahanmuuttajanaisille. Mahdollisuuksia on, kun niihin vain tarttuu ja tekee kaikkensa. Välillä itken kotona yksikseni. Mutta pimeimmästäkin hetkestä pääsee valoon, jos tahtoo tarpeeksi.

Alkuun päästyäni vanhempani ovat kannustaneet minua koko ajan. Perhe on hyvin tärkeä, samoin ystävät. Suomi on kohdellut meitä hyvin. Haluan maksaa sen takaisin.

Kaikkein eniten olen velkaa Osmolle.

Hän ei ole pelkästään paras valmentaja, vaan paljon enemmän. Kukaan tuskin tietää elämästäni yhtä paljon kuin hän. On sellaisia asioita, joita en kerro isällekään, mutta Osmolle voin kertoa. Meillä on täydellinen luottamus.

Kun sanon Osmoa toiseksi isäkseni, en liioittele yhtään. Ilman häntä en olisi tässä.

Ensi keväänä valmistun sairaanhoitajaksi.

Perheeni asuu nyt pääkaupunkiseudulla. Tiedän, että siellä olisi enemmän töitä ja enemmän harjoituskumppaneita. Mutta en tiedä, miten voin jättää Osmon."

Fatma Hajizadeh ja Osmo Pähti ovat olleet enemmän kuin nyrkkeilijä ja valmentaja – kuin isä ja tytär.
Fatma Hajizadeh ja Osmo Pähti ovat olleet enemmän kuin nyrkkeilijä ja valmentaja – kuin isä ja tytär.
Kuva: Jussi Leinonen
Kuka? Kuka?

Osmo Pähti

Syntynyt 30. lokakuuta 1939 Rovaniemellä, jossa asunut koko elämänsä.

Perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi poikaa.

Ammatiltaan leipuri-kondiittorimestari, jäi eläkkeelle 1999.

Ollut mukana Rovaniemen nyrkkeilyssä 1950-luvulta saakka, ensin ottelijana ja 1970-luvun alusta valmentajana. Seura oli vuoteen 1978 Lapin Lukko ja sen jälkeen Rovaniemen Reipas.

Pähdin valmennuskaudella kaikkiaan 25 Reippaan iskijää on voittanut yleisen sarjan SM-mitalin. Yksi kohokohta oli 1997, jolloin Jarno Leppiaho ja Ilkka Timonen nyrkkeilivät SM-turnauksessa kultaa, Petri Männikkö hopeaa ja Jarno Mustonen pronssia.

Kakkoslajina jalkapallo. Pelasi muun muassa Reippaan edustusjoukkueessa ja veti vuosien ajan seuran nappulajoukkueita. Seuraa yhä lajia aktiivisesti.

Oli Reippaan johtokunnassa yhtäjaksoisesti 1960-luvun lopulta vuoteen 2016. Seuran kunniajäsen numero 13.

Kuusi nopeaa Osmo Pähdille

Nyrkkeily on vienyt minut... lähes kaikkiin Euroopan maihin, muun muassa 50 kertaa Venäjälle.

Haluaisin oppia... käyttämään tietotekniikkaa paremmin, vaikka netissä surffailu ei niin kiinnostakaan.

Jos tapaisin Muhammad Alin, sanoisin hänelle, että... olet mestari.

Rocky-elokuvissa vanha nyrkkeilyvalmentaja Mickey Goldmill... tiesi, mikä on tärkeintä. Vaikka nyrkkeilijän on oltava tekninen, voimakas ja hyvä, kaiken yli nousee tahto. Sitä Mickey osasi luoda Rockylle, joka ei kyllä osannut nyrkkeillä.

24-vuotiaana... pelasin kesällä jalkapalloa ja olin talven nyrkkeilysalilla.

Peilistä näen... ikääntyvän miehen.

Fatma Hajizadeh

Syntynyt 1. tammikuuta 1994 Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa.

Lähti 7-vuotiaana perheensä kanssa sotaan pakoon Turkkiin. Muutti 11-vuotiaana kiintiöpakolaisena Rovaniemelle. Suomen kansalainen joulukuusta 2013.

Perheeseen kuuluu äiti, isä, kaksi veljeä ja kolme siskoa. He asuvat pääkaupunkiseudulla.

Ammatiltaan lähihoitaja, valmistuu ensi keväänä sairaanhoitajaksi.

Aloitti kilpanyrkkeilyn loppuvuodesta 2013. Voittanut muun muassa kaksi Suomen mestaruutta (2017, 2018), kaksi SM-pronssia (2015, 2016) sekä turnauksia Suomessa ja Venäjällä.

On saanut Afganistan suurlähetystön kunniakirjan maahanmuuttajaurheilijana. Samanlaisen vastaanotti myös kuusi miesurheilijaa, muiden muassa jalkapalloilija Moshtagh Yaghoubi.

Kuusi nopeaa Fatma Hajizadehille

Nyrkkeily on vienyt minut... eteenpäin.

Kipu on... paras ystävä. Kipu kuuluu lajiin, se on opettanut olemaan vahva.

Jääkaapissani on aina... hedelmiä ja rahkaa.

Jos tapaisin Muhammad Alin, sanoisin hänelle, että... sparrataan!

78-vuotiaana... olen kuollut? (naurua)

Peilistä näen... tulevaisuutta.