Profeetta ja itkijänainen

Kirjat

Anna Ahmatova, Valitut runot. Suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi.

Mittavan uran tehnyt Anna Ahmatova (1889–1966) lienee Joseph Brodskyn ohella viime vuosisadan venäläisrunoilijoista se, jonka suomalaiset tuntevat parhaiten. Kiitos kuuluu pitkälti Marja-Leena Mikkolalle ja hänen Ahmatovan runojen suomennosvalikoimalleen, joka julkaistiin kuusitoista vuotta sitten.

Venäläisen kirjallisuuden tuntija Mikkola on monipuolinen sanataiteilija, joka on suomennosten ohella kirjoittanut muun muassa romaaneja, novelleja, lastenkirjoja sekä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksia. Mikkola on suomentanut venäjän kielestä Ahmatovan lisäksi Osip Mandelstamia ja Boris Pasternakia.

Mikkola palasi vuosien jälkeen Ahmatovan runojen pariin ja nyt julkaistu Valitut runot täydentää Ahmatovan runoilijankuvaa. Valikoima on edeltäjäänsä kattavampi ja se sisältää uudelleenmuotoiltujen ja ennen suomentamattomien runojen lisäksi muun muassa vaikuttavan, vainojen uhreille omistetun Requiem-runoelman (1935–1940) kokonaisuudessaan.

Valitut runot tarjoaa ansiokkaiden runosuomennosten ohella paitsi Mikkolan esseen liki keskeytyksettä kuusikymmentäviisi vuotta kirjoittaneen Ahmatovan runoudesta myös kertauksen kovia kokeneen runoilijan elämänvaiheista.

Ahmatova oli näkijä ja kokija, joka samastui paikkoihin ja kanssaihmisiin syvällä tarkkanäköisyydellä ja empatialla. Hänessä oli profeettaa ja itkijämuusaa.

Ahmatova vietti lapsuutensa Tsarskoje Selossa Pietarin lähellä. Paikka säilyi Ahmatovan sielun kotina loppuun asti. Hänen runoilijan uransa käynnistyi kokoelmalla Ilta vuonna 1912. Kokoelma liitti Ahmatovan akmeisteihin, symbolisteihin eroa tekevään runoliikkeeseen. Akmeistit korostivat maallisen, inhimillisen elämän arvoa sen sijaan, että olisivat etsineet symbolien kautta ovia ideaaliseen tuonpuoleiseen.

Ahmatovan tapauksessa todellisuus lävisti muun muassa hänen rakkausrunonsa, jotka kuvasivat usein eroa, pettymystä ja ikävää. Säkeitä Pietarista -runossa (1913) hän kirjoitti: "enää en joudu odottamaan/ vihatun ikkunan takana/ näännyttävää kohtaamista - / rakkaus on lopussa./ Olemme vapaita kumpikin,/ huominen eilistä parempi/ tummavetisen Nevan yllä,/ tsaarin kylmän hymyn alla." Ahmatova tarkasteli rakkautta psykologisella herkkyydellä, jopa ankaruudella.

Stalinin johtamassa maassa Ahmatova eli läpi koettelevia aikoja, jotka veivät vankeuteen muun muassa hänen poikansa ja entisen rakastajansa. Köyhä, sairasteleva runoilija suuntasi kuitenkin ahdistuksensa ulospäin ja kirjoitti runoissaan kaikkien epäoikeudenmukaisuudesta kärsivien, poikiaan surevien venäläisnaisten äänellä.

Lopputuotantonsa aikana 1950- ja 1960-luvuilla Ahmatovan runojen maailmankuva laajeni ja syveni entisestään. Mennyt ja tämä hetki, ikuinen ja paikallinen sulautuivat liki universaaliksi kokemukseksi. Runoihin löytyi paitsi harmoniaa ja kirkkautta myös tinkimätöntä monitasoisuutta.

Kahdeksan vuotta ennen kuolemaansa Ahmatova kirjoitti: "Täällä kaikki jää elämään jälkeeni,/ tuo linnunpönttökin ränsistynyt,/ ja tuoksu, tuoksu keväinen,/ meren yli tänne lennähtänyt./---/ Ja etäällä runkojen lomassa/ on vieläkin runsaammin valoa - / kuin polulla lammen rannassa/ Tsarskoje Selon puistossa." (Sonetti meren rannalla 1958). Kuolemaa ja menetyksen kipua todistaneen kirjailijan runoissa oli loppuvuosina tyyntä vapautumista.

NIINA HOLM