Lajinsa viimeinen

Kirjat

Richard Matheson: Olen legenda, suom. Vuokko Aitosalo, Vaskikirjat.

Teos sai tämän vuoden kesäkuussa Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinnon.

Tamperelainen pienkustantamo Vaskikirjat tekee hyviä valintoja. Yksi niistä on amerikkalaisen kauhukirjailijan Richard Mathesonin klassikko Olen legenda, joka on filmatisoitu peräti kolmeen kertaan.

Englanninkielinen alkuteos ilmestyi jo vuonna 1954, mutta suomennosta saatiin odottaa näin pitkään.

Odotus kannatti. Tiiviisti kirjoitettu tarina on vaikuttava kuvaus yksinäisen miehen kamppailusta mielettömäksi muuttuneessa maailmassa, jossa kuolleet nousevat haudoistaan ja kävelevät ruumiit ovat arkipäivää. Tilanteen on aiheuttanut sauvamainen bakteeri tuottamalla sen uhriksi joutuneiden ihmisten vereen ruumiintoimintoja hidastavaa liuosta, mistä johtuen he tarvitsevat tarujen vampyyrien lailla tuoretta verta saadakseen elimistölle energiaa.

Ainoa elävä ihminen epidemian synnyttämien vampyyrien keskellä on kolmekymmentäkuusivuotias Robert Neville. Hän sai itse bakteerin heikentyneenä lepakonpuremasta, jolloin elimistö kehitti suojan sitä vastaan, ja Neville säilyi hengissä. Vaimo ja tytär eivät olleet yhtä onnekkaita. Heidän kuoltuaan miehen eloonjäämistaistelua pehmentävät vain viski ja klassinen musiikki.

Tapahtumien pseudotieteellinen selitys tuo tarinaan kiinnostavan science fiction -vivahteen. Sitä vahvistaa päähenkilön tutkimustyö ilmiön selvittämiseksi. Se antaa hänen elämäänsä hetken ajaksi mielekkyyttä, mutta pian Neville ymmärtää, ettei toivosta ole mitään hyötyä, koska aika on menettänyt moniulotteisuutensa. Ainoastaan nykyhetki on todellinen. Merkityksellistä on vain päivittäinen henkiinjääminen.

Kirjan todellisuuskuva on kolkko mutta ehdottomuudessaan tehokas. Selittelyihin tai hurskasteluihin ei sorruta missään vaiheessa. Yksi tarinan viesteistä on, että pakon edessä ihminen tottuu melkeinpä mihin vain ja mahdotonkin hyväksytään, kun sitä näkee tarpeeksi.

Muutoksen ja siihen sopeutumisen ongelmat nostavat romaanin tavallisen kauhutarinan yläpuolelle. On kuvaavaa, että tarinan vampyyrit jakautuvat myöhemmin ihmisten tavoin kahteen keskenään taistelevaan leiriin. Toinen niistä on keksinyt keinon selvitä hengissä tartunnasta huolimatta ja pyrkiessään rakentamaan uutta yhteiskuntaa se tuhoaa darvinistisessa hengessä kaikki vastapuolen edustajat.

Päähenkilöllä ei ole sijaa kummassakaan leirissä. Hän on lajinsa viimeinen, kummajainen jota pelätään ja joka siksi halutaan tappaa.

Tähän kiteytyy romaanin ydin. Sen voi tietysti nähdä myös vertauskuvallisesti, poikkeavan yksilön toivottomana kamppailuna missä tahansa vihamielisessä ympäristössä.

Lakonisella tyylillä kirjoitettu kertomus toimii hyvin siinäkin tapauksessa.

ERKKI WIDENIUS