Kaapista ulos

Saan tänä iltana varmasti turpaan jopa läheisimmiltä kavereiltani, mutta en pysty enää piilottelemaan tätä asiaa. Olen salaillut pitkään, se painaa minua. Nyt täytyy tulla kaapista ulos: vihaan punkia.

Saatat ehkä vilkaista kuvaani ja hoksata ristiriidan: puolet vaaleanpunaisista hiuksistani on kynitty siiliksi, loput ovat railakkaasti pystyssä. Kulmakarvat vievät naamasta isomman palan kuin silmät, nenä sekä suu yhteensä. Ylähuulessa möllöttelee lävistys. Ulkonäköseikoista päätellen en ehkä olisi ensimmäisten joukossa julistamassa punk-inhoa. Punk vain sattuu näyttämään hyvältä, mutta kuulostamaan hirveältä.

Eräänä päivänä viime kesänä ystäväni antoi minulle kuulokkeensa ja kehotti kuuntelemaan "yhden hyvän biisin". Jammailin diplomaattisesti, vaikka silloin tajusinkin, että korviini virtaava anarkistimusiikki aiheutti kuuloelimilleni oksennusreaktion. Ehkä musiikki on väärä sana, sillä en käyttäisi tuota määritelmää yksinkertaisesta räminästä, johon joku rääkyy päälle. Haluan musiikilta melodiaa, monipuolisia äänimaailmoja, nautittavuutta. Näitä en löydä punkista.

Silti paras keikkakokemukseni on kanadalaisen hc-yhtyeen Fucked Upin live-esiintyminen viime Ankkarockissa. Tietämättömänä luulin meneväni kuuntelemaan hilpeää indietä. Toisin kävi. Laulaja rysähti heti keikan alussa yleisön sekaan, ja pysyi siellä tappiin asti. Sain riehuessani törkeitä iskuja takaraivoon, ihmiset sylkivät päälleni, mutta meininki oli pilvissä. Keikkakansa oli täysillä mukana, eikä meno ollut vain hillittyä nyökyttelyä kuten monien muiden artistien esiintyessä. Fucked Upin musiikista en muista säveltäkään, mutta tunnelma oli unohtumaton.