Meikki tekee naisen
Eräs aamun perusrutiineista on sipaista annos ripsiväriä ja silotella iho puuterilla. Meikkaaminen on kuin hampaiden pesu. Kun siitä tulee tapa, ei sitä edes huomaa tekevänsä. Meikki toimii vaatteen tavoin. Sillä saa luotua itsestään huolitellun kuvan. Se on esiintymistä. Maailma on sosiaalinen näyttämö, jolla me esitämme naista joka päivä.
Ensimmäinen meikkikokemukseni oli äidin huulipuna. Lainasin sitä salaa mennessäni viidennellä luokalla kouluun. Luokkakuvassa olin olevinani maailman kaunein tyttö. En tietenkään ollut, mutta meikki oli merkkipaalu naiseudelle. Yläasteella siitä tuli arkea. Kajalilla rajasin kasvoilleni aikuisuuden maskin, joka säilyi aamusta iltaan. Vain parhaimmat ystäväni saattoivat ymmärtää sen, että puuterikerroksen alla olin vielä tyttö.
En koskaan opetellut oikeaoppisesti meikkaamaan. Viime syksynä, isojen juhlien alla, se sai minut tuntemaan oloni epäkelvolliseksi. Ajattelin, että kaikki muut naiset huomaisivat kyllä, jos olisin juhlien ainoa, joka ei osaa meikata. Silmänrajaukset oli laitettava, jotta selviäisi. Monena iltana oli harjoiteltava, jotta h-hetkellä viiva piirtyisi oikein. Ja piirtyihän se. Menin täydestä, ja sosiaalinen taistelukenttä oli taltutettu.
Nykyään on trendikästä olla yksilöllinen, mutta silti suurin osa naisista hyväksyy meikkaamisen osana sosiaalista roolitusta. Massasta erottuvat enää vain ne, jotka meikkaavat liikaa, ja ne, jotka kieltäytyvät meikkaamasta. Vaikka voin mennä lähikauppaan tai luennolle meikkaamattomana ja ripsivärittömyydestäni nauttien, en kuitenkaan ole naiseuden näyttämöstä vapaa. Myös minulla on aamurutiinini. Piirrän kulmakynällä itselleni kulmakarvat, jotka kehystävät katsetta. Kyllä tytöllä sentään kulmakarvat on hyvä olla.
