Juttu

Etelän valtalehdessä oli peräti kahden sivun juttukokonaisuus. Sen ingressissä todetaan, että Suomen Lappi on yli kaksi kertaa Viron kokoinen autiomaa, joka tyhjenee edelleen.

Jatkoksi toimittaja heittää tarkentavan kysymyksen. Mikä on edelleenkin yli kaksi kertaa Viron suuruinen läntti, jossa asuu vähemmän ihmisiä kuin Tampereella?

Ja kysymyssarja jatkuu. Missä synnyttävä äiti joutuu matkaamaan sairaalaan pisimmillään 500 kilometriä?

Entäpä mikä on jo vuosikymmenten ajan ollut aluepoliittinen painajainen?

Toimittajan vastaus kuuluu: Suomen Lappi.

En voi sille mitään, että tässä kohtaa karvani nousevat pystyyn ja iho alkaa kuumottaa. Tunnen, että joku on käynyt omani kimppuun ja minun pitää puolustaa sitä.

Jutun jatkuessa kirjoittaja maalaa synkkääkin synkempää kuvaa periferiasta. Kylät autioituvat, väki vähenee ja nekin ikääntyvät, jotka eivät enää lähde liikkeelle. Jotenkin lukijasta tuntuu siltä, että koko pohjoisen yllä lepää harmaa ja märkä huopa, jonka alla vielä joku eloonjäänyt sätkii.

Ja sitten toimittaja päättää kysyä muutamalta, mitä Lapille pitää tehdä. Onneksi valtaosa vastaajista on ainakin lappilaislähtöisiä, joten näiden kommenttien lukeminen ei enää väännä sisuskalujani nurin.

Mutta se alkuteksti. Että Lappiko muka autiomaa, aluepoliittinen painajainen ja viimeisiään vetelevien ukkonahjusten tyyssija.

En tunnista jutun avauksesta kotiseutuani, en halua tunnistaa. Ajatukseni olivat varmasti hieman toiset, kun syksyllä 1968 matkustin ensimmäisen kerran Eskelisellä Rovaniemeltä Sodankylään. Oli pimeää ja pakkasta, Pohjanmaalla vielä nurmikot vihersivät.

Sittemmin olen kasvanut lappilaiseksi. Pohjoinen on minut taamonut. Ja tänä päivänä olen valmis astumaan siihen rintamaan, joka tätä maakuntaa puolustaa.

Eipähän kirjoittanut kaveri mitään siitä, kuinka paljon puuta on pohjoisen metsistä maailmalle lähtenyt. Ei puhunut vesivoimasta mitään, ei siitäkään, että niiden ukkovanhusten ohella täällä asuu vielä väkeä, joka uurastaa ja tekee työtä, jotta ei tarvitse Helsinkiin tai Tampereelle muuttaa.

Pääkaupunkiin on mukava matkustaa, mutta vielä mukavampi sieltä on tulla pois. Sama pätee Tampereeseen. Muutaman päivän pikakäynti on kaikista paras.

Istuin kerran katukahvilassa ja seurasin sitä porukkaa. Ihmisiä vilisti suuntaan ja toiseen. Toiset kalittivat puhelimeensa, toiset etenivät totinen ilme kasvoillaan. Kukaan ei kysynyt toiselta, mitä tälle kuuluu. Salkut heiluivat olkahihnoissa, kelloa vilkuiltiin ja vauhtia kiihdytettiin.

Metroasemalla katselin kilpajuoksua. Ihmiset ryntäilivät juniin hurjasti juosten. Niin kiire heillä tuntui olevan, että muutaman minuutin kuluttua tuleva seuraava juna olisi eittämättä myöhässä.

En malttanut mieltäni. Nousin ja kysyin yhdeltä rykeltäjältä, eikö olekin mukava ilma. Se vilkaisi minua kuin hullua ja kiiruhti pois.

Silloin minä päätin lähteä pohjoiseen.

Tämä on minun maani. Sen olen oivaltanut jo pitkään. Sen tajuan parhaiten tietyissä tuokioissa, en katukahvilan vilinässä, vaan kaukana kaikesta.

Kun kesäyönä istun hyvän kaverin kanssa kairassa kirkasvetisen puron törmällä ja aurinko luo vinoa valoaan maisemaan, minä olen ylpeä maastani. Kun yölintu laulaa ja päivän väreilevä lämpö tuo suven tuoksut sieraimiin, en kaipaa yhtään sinne, missä ihmiset painavat hartiat kyyryssä sanattomina eteenpäin.

Mutta autiomaa tämä ei ole. Tämä on elävä maa. Täällä on vielä persoonia, joita ei kaupunkien ihmisvilinästä löydä. Muualla on mukava käydä, mutta täällä on mukava olla.

Kirjoittaja on Lapin Kansan
erikoistoimittaja.