Vainovalkeiden aikaa

Aivan kuin aiemminkin, kaukana muilla mailla lymyilevät ympäristöradikaalit ovat virittelemässä jokakeväistä metsäkapinaa pohjoisen ihmisen kiusaksi.

Viime viikolla luontojärjestöt löysivät Metsähallituksen lanssista vanhoja puita ja siitäkö se nosti älämölöön: ikipuut pelastuvat vain, jos vanhoja puita kasvavat metsät kääritään naftaliiniin.

Saksalaislehdet on jo valjastettu asialle: kauhutarinoita Suomen Lapista on taas tarjolla.

Metsissä liikkuneet ovat havainneet, että näitä "ikivanhoja" puita kasvaa kaikkialla ja pilvin pimein. Eikä vain metsissä, vaan jopa pihapiirissä. Siis eikun pihatkin suojeluun.

Viikolla taas Saamen metsä -niminen jengi jakoi Tampereella lentolehtisiä, joissa oli präntättynä aivan kuin taistelukäskynä "hätähuuto Saamenmetsien puolesta".

Lapin liitto ja maakunnan varteenotettavimmat puolueet laidasta laitaan ymmärsivät viikolla oitis, että nyt on vainovalkeiden aika. Liikehdintä kun antaa merkkejä kiusantekoretkestä Lapin metsiin.

Niinpä maakunnan satraapit sytyttivät nykyajan tottovalkeat alkuviikosta (LK 24.2.) – varmuuden vuoksi – koska arvaavat banderollien liehuvan pian taas metsiin kärrättyjen peltikämppien nurkilla.

Ihminen on viisaimpia maapallolla elävistä olennoista. Yleisesti omaksutun käsityksen mukaan ihminen on myös viekkain ja ovelin ajamaan omaa etuaan – tai vahingoittamaan toisen etua.

Luonnonsuojelu on osoittautunut oivalliseksi keppihevoseksi terrorisoida järjestäytynyttä yhteiskuntaa.

Jos metsien kettingijengi olisi oikeasti luonnon asialla, se ei sotkisi puupinoja spraymaalilla, tuolla vihoviimeisellä ympäristömyrkyllä. Jos kettutytöt oikeasti olisivat eläinten asialla, he eivät kiduttaisi niitä hitaaseen ja tuskalliseen kuolemaan päästämällä irti häkeistään metsiin.

Suomalaiset ovat syystä huolissaan ympäristönsä tilasta. Huolissaan he ovat siksi, että luonnon ja metsän suojelijoiksi itseään nimittävät ujeltajat pilaavat oikeankin suojelun maineen.

Moni suojelusta aidosti kiinnostunut ei halua samaistua eläinten rääkkääjiin tai ponnekaasujen tusauttelijoihin.

Luonnon kannalta on pahinta se, että tavalliset kansalaiset, etenkin ne, jotka lähimpänä luontoa asuvat ja töitään tekevät, heittävät hanskat tiskiin ja irtisanoutuvat ympäristöaatteesta siksi, etteivät tulisi leimatuksi ääriliikkeiden porukkaan.

Kansalaiset ovat jo pitkään tienneet, että luontojärjestöjen riveissä on vain pieni osa niitä, jotka luonnonsuojelun nimissä terrorisoivat jopa paikallista väestöä.

Kuitenkin tämä pieni julkisuudenkipeä ja äänekäs joukko on antanut kasvot luonnonsuojelulle.

Ympäristöjärjestöjen post-stalinistiset menetelmät ovat yltäneet tavoitteisiinsa, ne ovat saaneet ihmiset sotajalalle toisiaan vastaan. Taistelutantereena käytetty luonto ei pitkän päälle tällaista mesoamista kestä.

Jos pohjoisessa on kiistaa esimerkiksi poromiesten ja metsämiesten kesken, ei sinne tarvita etelän aktivisteja lisää vihaa lietsomaan.

Kun valoa kestävien luonnonsuojeluorganisaatioiden johdossa on henkilöitä, jotka tosissaan paneutuvat ympäristön ongelmiin, tulee kysyneeksi, miksi he suhtautuvat hyssytellen siihen epäilyttävään ja ihmisiä järkyttävään ekoterrorismiin, jota tehdään suojelun ja suojelujärjestöjen siipien alla ja jopa niiden suojeluksessa.

Siellä ei ilmeisesti ymmärretä, että mitä enemmän bulevardien viheltäjiä poimitaan mukaan, sitä enemmän toiselta laidalta tippuu pois aitoja luontokansalaisia.

Onneksi ympäristöministeriöön on astunut ainakin hiukan järkeä. Tuore kansliapäällikkö Hannele Pokka kertoi Lapin Kansan haastattelussa (LK 25.2.), että luontojärjestöjen mellakointi johtuu ainoastaan niiden tarpeesta nostaa omaa profiiliaan.

Näinkö se tapahtuu?

Luonnonsuojelu ilman kansalaisilta haettavaa hyväksyntää on puhdasta hurskastelua.