Noirin mestari ja hänen kisällinsä

Kirjat

James Ellroy: Levoton veri. Suom. Juha Ahokas. Like.

Jens Lapidus: Siisti kosto. Suom. Anu Koivunen. Like.

James Ellroylla on raatelijan hampaat. Blood´s a Rover – Levoton veri -teoksessa kirjailija jatkaa omintakeisella julmalla tyylillään Yhdysvaltojen lähihistorian ruumiinavausta; suorasukaisesti, kuvia kumartamatta ja ikoneja pelkäämättä. Tähtäimessä on jälleen poliittisten vallankäyttäjien, rikollisten ja lainvalvojien epäpyhä allianssi.

Noirin mestariksi ja kovaksikeitetyn tarinan perinteen jatkajaksi luonnehditun kuvien kaatajan teos on päätösosa Amerikan alamaailma -trilogialle, jossa aikaisemmin ovat ilmestyneet Amerikan tabloidi ja Gold Six Thousand – Verirahat. Sarja jatkaa ansiokkaasti tiellä, jossa virstanpaaluina ovat muiden muassa. Musta Dahlia, L.A. – Langennut kaupunki ja Hollywood – Suuri tyhjyys.

Levoton Vegas

Levoton veri kuohuu vuodesta1968 seuraavan vuosikymmenen alkuun, jos kohta tekijöiden ja tapahtumien taustat ulottuvat vuosia taaksepäin. Sekopäisen vuosikymmenen tapahtumista Kennedyjen murhat ja Martin Luther Kingin murha takaavat kalmanhajuisen varjon eräiden keskushenkilöiden ylle.

Vaikka levottomassa veressä liikutaan isoissa ympyröissä, tapahtumia tarkastellaan ”rivimiehen” näkökulmasta. Keskiöön nousevat entinen Las Vegasin poliisi Wayne Tedrow Jr., joka kemian osaamisellaan ylenee huumeriippuvaisen Howard Hughesin hovihankkijaksi, J. Edgar Hooverin luottomies Dwight Holly ja melkeinpä juoksupojasta edennyt Don Crutchfield. Jokaisella on oma motiivinsa tekoihinsa, jokaisella on omat henkilökohtaiset demoninsa. Eikä kaikille käy hyvin: tuhon tien kulkijan kuvaaminen käy Ellroylla luontevasti. Kohtalokkaat rakkaudet – noirin perinteiden mukaisesti – ovat omassa roolissaan.

Richard Nixonin nousu presidentiksi kuvataan pirullisen hirtehisesti; Las Vegasin mafiaan kytkeytyneet pelikeisarit antavat tukensa esimerkiksi organisoimalla vastaehdokkaan Hubert Humhreyn vaalitilaisuuksien sabotointia.

Havannan peli- ja viihdeimperiumi on menetetty, nyt suunnataan katseet muualle Karibiaan, esimerkiksi Dominikaaniseen tasavaltaan, ja hanke tarvitsee myötämielisen presidentin. Dwight Hollyn ja Hooverin keskustelut antavat kuvan vanhenevasta ja vainoharhaisesta FBI:n johtajasta.

James Ellroyn tyyli tekee massiivisesta teoksesta omalla tavallaan levottoman kollaasin. Toimijoita ja tapahtumia on paljon. Todellisia henkilöitä esimerkiksi Sal Mineo, joka oli Nuoressa kapinallisessa James Deanin ohella toinen miespääosan esittäjä – Levottomassa veressä kiristäjien houkutuslintu homoille; Sonny Liston, joka pyörii Las Vegasin maskottina – raskas sarja on vaihtunut raskaisiin huumeisiin.

Äärioikeistolaiset hihhulit, sirpalemaiset ns. vallankumoukselliset ainekset, jotka kuuluivat tuolloin Yhdysvalloissa ajan kuvaan. Ellroyn tarinassa riittää aineksia. Ja kastike on maukas.

Musta Tukholma

Noir on alun perin elokuvatermi – film noirin kausi alkoi Ranskassa 1940-luvulla.

Mutta esimerkiksi ruotsalainen Jens Lapidus käyttää romaanitrilogiastaan yläotsikkoa Stockholm noir. (Lapidus kääntyy kyllä myös filmin kielelle: vahvan ruotsalaisen rikoskirjallisuuden vanavedessä on syntynyt elinvoimainen jännityselokuvien buumi, niin tv-kuin elokuvasarjoja, ja Lapiduksen Rahalla saa -esikoisen elokuvaversio saapuu Suomeenkin huhtikuussa.)

Siisti kosto on sarjan toinen osa. Tarinassa on kolme keskushahmoa: Niklas on entinen palkkasoturi, joka käy todellisuudesta vieraantunutta omaa sotaansa erityisesti syrjittyjen naisten puolesta ja laajemmin koko yhteiskuntaa vastaan; hyökkäykseen käy myös Thomas, passipoliisi, joka on tympääntynyt omiin ja ammattikuntansa mahdollisuuksiin suoriutua perimmäisestä tehtävästään; Mahmut on käynyt vankilassa, mitä hänen syvästi kunniallinen perheensä häpeää suuresti, mutta hän on päättänyt menestyä.

Näiden kolmen tiet risteytyvät, ja yhteinen nimittäjä on tuttu Tukholman alamaailman kuningas Radovan.

Kirjailija on siviilissä puolustusasianajaja; aihepiiri on tuttu, ja sen aistii.

Vielä esikoisessaan Lapidus liikkui hälyttävän lähellä pastissia ja eritoten Ellroyn tyyliä, mutta oikeudenmukaisinta lienee kutsua tyylillisiä yhtymäkohtia kunnioittavaksi läheisyydeksi. Siisti kosto on tekijää itseään. Kisällistä kasvanee mestari.

TAPIO NEVALA