Pyörryttävää loihtimista

Kirjat

Helena Kallio, Kalarakastaja. Teos.

Helena Kallio on ehtinyt paljon: hän on tutkija, näyttelijä, dramaturgi, opettaja, proosakirjailija ja ohjaaja, ja nyt myös runoilija. Kallion puhuttu esikoisromaani Ennen kuin sielu puutuu ilmestyi kolmisen vuotta sitten.

Kallion vimmaisesta ja energisestä elämänasenteesta kielii myös esikoisrunoteos Kalarakastaja, jonka kuohuvat, aistikkaat ja älykkäät runot ovat luku tai ilmiö sinänsä.

Kallion esikoisen omalakisuus on toisaalta virkistävää, toisaalta taakka. Vaikka Kalliolla on rohkeutta irtautua totutusta, ei Kalarakastaja avaa runouteemme juurikaan uutta. Jos sanon suoraan, en oikein osaa lähestyä Kallion vyörytyksiä runoina lainkaan, vaikka hän hyödyntää proosarunon ja kuvarunon keinoja.

Kalarakastajan tekstejä onkin kutsuttu maagisiksi loitsuiksi. Tai kenties Kallion onkin sukua runonlaulajille?

Teoksesta hahmottuu rakkaustarina tai pikemminkin kertomus kaipuusta.

Henkisen ja lihallisen kaipuun kohde on mies, "kalarakastaja" ja "laivan kapteeni". Rakastavaisia yhdistää ja erottaa ikiaikainen elementti ja alkukuva, vesi.

Kalarakastaja on myös laulua surusta, sillä se esittää tuhoaan kohti kulkevan maailman varsin synkässä ja toivottomassa valossa.

Kallio kritisoi järjen ja maskuliinisuuden ylivaltaa ja ammentaa pohjaa kritiikilleen kulttuurihistoriasta, myyteistä, uskonnoista, filosofiasta ja kirjallisuudesta.

Kalarakastajaa on raskas lukea, vaikka sen tarkoituksen hyväksyisikin.

Toisaalta suuntavaiston sekoittava sanamereen sukellus tekee myös hyvää. Kalarakastaja muistuttaa paitsi terveesti myös eettisesti, ettei maailma luontokappaleineen ja merineen ole meidän hallinnassamme.

NIINA HOLM