Lauluja jaetusta toivosta

Kirjat

Kaisa Ijäs, Siskot, veljet. Teos.

Kaisa Ijäksen lupaava esikoisrunokokoelma yllättää laulullisuudellaan. Vaikka Ijäs kiinnittyy vaivatta nuoren polven tuoreääniseen runoilijajoukkoon, luovat hänen runoutensa rytmi, sointuvuus ja toisto muistumia 1960- ja 70-lukujen lyriikkaan. Yhteistä menneen kanssa on myös jakamisen, sisaruuden ajatus. Ijäksen kokoelma Siskot, veljet puhuu jaetusta toivosta paradoksein ja tummin kontrastein.

Luurangot, syksy ja pimeät huoneet. Ijäs ei epäröi käyttää kulunuttakaan kuvakieltä runomaailmansa materiaalina. "Mitä jos yksinäisyys alkaa kielestä, pimeys valosta, ja iiris/ on auringon valkoinen valhe," Ijäs aloittaa. Mutta kielen yksinäisyys on ohitettavissa. Ijäs raivaa tiheillä runoillaan tietä yhteisyydelle.

Lapsuuden ja aikuisuuden rajalla kulkeva runojen puhuja näkee, kuinka rajallista ja väliaikaista kaikki on.

Runossa Hotellin estetiikka lapsuus vertautuu hotellihuoneeseen: "Kun niistä lähdetään, avaimet jätetään." Loppurunossa Ijäs kehottaa: "Kulkekaamme niin kuin päivät, jotka tulevat meistä/ huolimatta. Tule, olemme täällä viimeistä päivää." Lopun häämöttäessä on tärkeää elää juuri nyt ja niin totuudellisesti kuin mahdollista.

Ihminen näyttäytyy kokoelman runoissa yhteiskunnan kipeänä jäsenenä, rakkauden oikosulkuun pysähtyvänä koneistona, joka "hehkuu nimetöntä valoa".

Ijäs julistaa järjen ylivaltaa ja oikopolkuja vastaan, eksymisen puolesta. "Runous on harha-askel järjestyksen valtakunnassa."

Esikoisrunoilija etsii kokoelmassaan valoa menetyksen, kuoleman ja pimeyden piiristä. Kaisa Ijäs kirjoittaa elämänilon ja nykyhetkeen havahtumisen puolesta niin vakavasti ja silti moni-ilmeisesti, että se totisesti liikuttaa.

NIINA HOLM