Henkiset kalsarit
Ihmisen ihailtavimpia piirteitä kaikessa hullunkurisuudessaankin on se, miten välttämätöntä meille on nähdä itsemme positiivisessa valossa. Oli tilanne mikä tahansa.
Maailman sattumanvaraisuuteen on siksi petollisen helppo ylireagoida. Se onnistuu joko sivuuttamalla kaiken itseensä kohdistuvan kritiikin uskottelemalla, ettei muiden mielipiteillä ole väliä, tai pukeutumalla omaksi sisäiseksi sankarikseen. Edellinen onnistuu tekemällä itsestään niin tärkeän, että voi väittää olevansa tyystin syyttä kohde toisten vihalle.
Vain pelkuri pitää maailmaa vihamielisenä ja vaikeana paikkana. Siihen uskominen on sama kuin syyttäisi säätä siitä, että on itse astunut ulos alasti.
Viimaa vastaan voi varustautua, mutta henkinen kerrospukeutuminen on auttamattoman noloa ja häpeällistä.
Ainoa hyväksyttävä syy pitää ihmiset loitolla ja itsensä turvassa, on tuskallinen tietoisuus siitä, että reisiä hiertävät, hiostavat tykit ovat kauttaaltaan hätäisten jarrutusraitojen tahraamat. Mitä paksummin on vyöttänyt ylleen rihmaa, sitä vähemmän viemästäsi tilasta on ihmistä itseään.
On surullista, ellei peräti säälittävää, että aikalaisillemme käy syvällisestä viisaudesta rauhallisilla äänenpainoilla marinoitu lausahdus: kuuntele itseäsi. Sillä useimmiten siinä vaiheessa kun näin sisällötön huttu helisyttää kelloja opastuksen puutteessa nääntyvän henkisen einesjalosteen sisällä, on jo liian myöhäistä.
Ehkä olisi hyödyllisempää kuunnella muita. Mikäli he sanovat vain ikäviä asioita, pitää muuttua sellaiseksi, että näillä sanoilla ei ole katetta. Jos ajatus yksinäisyydessään itselleen lausuttujen sanojen kauniin kaiun kuuntelusta, tuntuu kaukaiselta, voi myös etsiä ympärilleen uusia ihmisiä.
