Kun muslimihuivi kohtaa suomalaisen

Kuuntelen oman huoneen ovelta onko kämppis keittiössä. Mitä sekin ajattelisi jos näkisi. Sitten tajuan kuinka hullua se on. Kai voin näyttäytyä kämppikselle, kun olen kerran menossa julkisille paikoillekin.

Vasa haastoi nuoria suomalaisia ei-muslimeja naisia kaupungille muslimihuiveissa selvittämään miten suomalaiset kohtelevat huivipäisiä.

Milka Juntunen epäröi saako näin tehdä, kun emme ole muslimeja. Ensivilkaisu peiliin naurattaa Hanna Jaakkolaa.

– Ei näytä yhtään minulta. Luulin tätä epämukavaksi, mutta on kätevä. Pysyy hyvin päässä ja peittää laittamattoman tukan.

Iskee paniikki. Alaston olo, kun hiukset eivät näy ja kasvojen muodot ovat hyvin esillä. Pakko laittaa meikkiä.

20 vuotta sitten muslimiksi kääntynyt suomalainen Isra Lehtinen kertoo, että joissakin tilanteissa on parempi, että uskonto näkyy ulospäin.

– Aluksi en käyttänyt huivia, mutta lääkärissä oli hankalaa selvittää, että olen muslimi. Olisi ollut parempi, että mieslääkäri olisi tiennyt sen suoraan.

Kun hän alkoi käyttämään huivia, kaikki kääntyivät katsomaan, koska se oli niin harvinainen näky. Hän sai kuulla solvaavia kommentteja, ja kaupassa suomalainen mies pyöritti sormea korvan vieressä hullun merkiksi.

– Viime vuosina on tuntunut, että vieraiden ihmisten suhtautuminen olisi parantunut. Kuulen kuitenkin muilta suomalaisilta kääntyneiltä ihan muuta ja se tuntuu ihan kummalliselta. Varsinkin he, ketkä kulkevat lasten kärrien kanssa, joutuvat solvausten kohteiksi, Lehtinen kertoo.

Meitä ei kukaan tuijota kadulla. Kahvilassa keskustellessamme katseita kääntyy.

Olemme paljastuneet syntyperäisiksi suomalaisiksi. Kaikista tuntuu, että keskustelua kuunnellaan sivusta.

Kaupassa hajaannumme. Mies tönäisee toimittajaa vihannesten punnitusvaa'alla. Muksiikohan hän muita ihmisiä aina näin?

Kassalla myyjä puhuu englantia ja hämmennymme molemmat. Herää kysymys, olisiko pitänyt suosiolla vastata englanniksi.

Toteamme, että kaupassa kukaan ei vahdi eikä ostoksia kytätä. Frida Issakaisen tutkimus suomalaisen kokemuksista muslimina paljastaa, että tutkimukseen osallistuneita muslimeja vartijat lähtevät kaupoissa usein seuraamaan. (Elämää huivin takana, 2005.)

Jokaisen islamiin kääntyvän suomalaisen tavoin Lehtinenkin kohtasi sukulaisten epäluulot.

– Kyseltiin onko uskonto sitä, että vaatteet on mun aatteet. Sanottiin, että turkkilaisia on ollut aina ja ei heillä ole huiveja. Tarkoittivat tataareita.

Pikkuhiljaa suku tottui Lehtisen uuteen ulkonäköön ja uskoon. Kaikilla ei käy yhtä hyvin.

– Ne on harvinaisia tapauksia, ettei hyväksytä ollenkaan. Olen kuullut myös tapauksista, joissa välit vanhempiin ovat poikki. Useimmilla ystävät hyväksyvät ja vanhempienkin kanssa välejä korjataan.

Kotimatkalla mummo bussipysäkillä kysyy miksi käytän huivia. Kerron totuuden heti, koska en ole valmis teeskentelemään muslimia ja vastaamaan mahdollisiin teologisiin kysymyksiin.

– Minä jo ehdin ajatella, että toivottavasti tulet vielä järkiisi.

Bussissa puhun kännykkään ja suunnittelen viikonlopun laskettelupäivää sekä valitan kelalomakkeen täyttöhankaluuksia.

Olen jo unohtanut huivin.