Nyökkää ja hymyile
Itsepetos kukkii kauneimmin talvisin, murisi muuan uuden vuoden lupausviidakossa heti alkumetreillä kompastunut toverini.
Luovuttamisen helppous oli voittanut periksi antamisen tuottaman häpeän, ja hän oli vihainen. Ensisijaisesti tietysti itselleen, mutta kasvavissa määrin kaikille muille siksi, että annamme niin helposti uskotella itsellemme onnen löytyvän pienessä hiprakassa haparoivin käsin suherrettuja suuntaviivoja seuraamalla.
Ystäväni kykenemättömyys pitää kiinni henkilökohtaisista kehittymissuunnitelmistaan tarkoitti sitä, ettei kenenkään muunkaan tulisi elätellä itsestään liian suuria luuloja.
Ylireagoiminen sattumanvaraisesti määräytyneiden ajanjaksojen vaihtumiseen oli hänen mukaansa vain merkki hauraasta mielestä. Ja ajatus siitä, että voimme huijata itsemme tyytyväisiksi houkuttelemalla sisällämme piileviä voimavaroja esiin kieltämällä itseltämme sen, mikä meiltä onnistuu luonnostaan, on vähintäänkin väärin.
Konflikti-tilanteita viimeiseen asti pakoilevana pelkurina yhdyin tähän ajatukseen. Yrittäminen on lyhyin tie epäonnistumiseen.
Minimoidaksemme huonon lopputuloksen mahdollisuuden, meidän on turvallisinta pysytellä sivuille vilkuilematta valitsemallamme tiellä. Ja jättää uudet ratkaisut muiden huoliksi. Sillä vain hyvät menestyvät.
Tässä maassa missä huonon itsetunnon uskotaan olevan syypää jopa surkeaan säähän, mikään ei ole yhtä käypää valuuttaa kuin itsesääli. Kieltäydyttyään tarjotusta avusta heikoille joutunut voi aina ylevöittää itsensä kärsimällä yksin hiljaisuudessa.
Kaikessa kurjuudessaankin hänellä on vielä ylpeytensä, jolla on itseisarvoa opettavaisena kertomuksena meille muille.
